Kautta koko seuraavan talven Taavi sovitti matkansa siten, että hän saattoi käydä pari kolme kertaa kuussa raiviolla, mutta ei hän silti huomannut Mirandan käyvän häntä kohtaan paljoakaan suosiollisemmaksi. Toisinaan impi oli ystävällinen, kuten alussakin, toisinaan taas välinpitämätön ja pilkallinen. Vain kerran hän näki immessä jonkun verran mielihyvän merkkiä siitä että hän tuli. Tämä tapahtui kerran, kun hän tuli metsän läpi lumikengillään kuutamossa, lumen hajottaessa joka puolelle valoa, niin että polku näkyi taajimmassa tiheikössäkin. Aamupuhteella tullen hän yllätti Mirandan navetan ovella tulossa karjaa ruokkimasta. Impi punastui hänet nähdessään; ja hänen suuriin tummiin silmiinsä tuli ilme, jota ei Taavikaan vaatimattomuudessaan voinut aivan väärin ymmärtää. Mutta hänen ilonsa sammui sukkelaan, Miranda oli häntä kohtaan ynseän välinpitämätön koko ajan, jopa siihen määrään, että Kirsti moitti häntä epäkohteliaisuudesta, kun Taavi oli mennyt.
"Minkä minä sille voin, äiti!" impi selitti. "Minä en tahdo häntä vihata, mutta mitä hän on teurastajaa parempi? Hänen leipänsä on verellä tahrattu. Hyi! Toisinaan oikein tuntuu veren hajua, kun hän on täällä, — hajua kilttien metsäeläinten verestä."
"Mutta ethän sinä kuitenkaan tahdo estää häntä tulemasta", pahotteli äiti.
"Tiedäthän sinä itse, että se tuottaa sinulle iloa, kun hän joskus käy täällä", sanoi tyttö hämärästi.
Taavi jatkoi käyntejään aikaansa odottaen. Hän käytti joka tilaisuutta totutellakseen Mirandan mielikuvitusta ihmisen tarpeihin, mikäli hän niitä itse oivalsi, ja järkevään elämänkäsitykseen oman parhaan ymmärryksensä jälkeen. Hän ei tehnyt tätä suoranaisesti, vaan keskustelussa Kirstin kanssa, jolle hänen sanansa olivat lohdutusta täynnään. Taavi oli päättänyt kumota Mirandan ennakkoluulot erämiehen ammattia kohtaan, joka hänen mielestään oli ainoa miehen arvoinen — terveellinen, raikas, täynnään seikkailua, täynnään viehätystä. Hän oli niinikään päättänyt voittaa immen syvälle juurtuneen vastenmielisyyden liharuokaan. Hän tunsi, että vasta kun nämä molemmat kohdat oli voitettu, kävisi Miranda kyllin inhimilliseksi ymmärtääkseen ihmisrakkautta ja yleensäkin inhimillisiä tunteita. Tässä luulossa hän visusti piti varansa, ettei millään tavalla kosinut; ja siten hän rakensi paremmin kuin itse aavistikaan.
Taavi oli kylmän aikana hyvillään siitä, ettei Kroofia silloin näkynyt ei kuulunut, sillä mesikämmen oli omalla vaiteliaalla tavallaan osottanut itsensä kerrassaan leppymättömäksi. Taavi oli turhaan koettanut ostaa sen suosion hunajalla, hyvällä kekomehiläishunajalla, jonka hän oli kennoineen tuonut aina kylästä saakka. Mutta Kroof ei tahtonut olla hänen kanssaan missään tekemisissä, ei millään hinnalla; ja Taavi tunsi, että tämä seikka alensi hänen arvoaan Mirandan silmissä. Hän toivoi, että Kroof sinä keväänä myöhään nukkuisi pesässään petäjän juurien alla. Mutta samalla kun Taavi näin uutteraan ja oman luulonsa mukaan viekkaasti puuhasi Mirandaa muodostellakseen ja kehittääkseen, Miranda aivan huomaamatta muodostelikin häntä. Rihla ja ansat alkoivat hänen ajattelemattansakaan menettää viehätystään; ja hänen Kuah-Davikin takana olevan leirinsä sanomaton yksinäisyys alkoi peittelemättä tuntua ikävältä. Kerran hän liian kauan viivytteli laukaustaan vain siitä syystä, että ilves näytti niin pahaa aavistamattomalta, vaikka muutoin oli mitä parhaan matkan päässä, joten laukaus lopulta myöhästyi ja turkiskimppu siitä jäi yhtä hyvää nahkaa köyhemmäksi. Ja ampuessaan kerran syvään lumeen nuoren naarashirven hän tunsi mieltään kääntelevän oudolla tavalla, kun huohottava, verta vuotava eläin loi häneen tuskallisen nuhtelevan katseensa. Hänen kätensä ei ollut yhtä varma kuin tavallisesti, kun hän pisti puukkonsa sen kurkkuun. Tämä oli heikkous, jota hän ei tahtonut ruveta liian tarkkaan selvittelemään. Hän tiesi, että nuoren naarashirven liha oli mureata ja hyvää, ja jäädytettyään sen hän ripusti sen kylmään kellariinsa. Vaikk'ei hän olisi sitä hetkeksikään myöntänyt, ei edes itselleenkään, niin oli hän kuitenkin mielissään siitä, ettei karhujen kaataminen talvella kuulunut hänen hommiinsa, sillä jos hän olisi karhun ampunut, niin hän ehdottomasti olisi tuntenut tehneensä väärin Mirandaa kohtaan. Mutta samalla kun hän sydämensä salatuissa syvyyksissä tunsi tämmöisiä tunnonvaivain pohjavirtauksia, menestyi hänen metsästyksensä sinä talvena tammi- ja helmikuussa harvinaisen hyvin; ketut, ilvekset ja ahmat näyttivät suorastaan juoksevan hänen pyssynsä suuhun ja etsivän hänen ansojaan kuin pakopaikkaa. Hän tappoi oikein uhmalla, ikäänkuin kurittaakseen mielensä orastavaa heikkouden itua. Mutta ei hän ensinkään tuntenut entistä mielihyvää nähdessään nahkavarastonsa kasvavan. Ammatti oli nyt muuttunut elinkeinoksi, paljaaksi toimeentulon pakoksi. Mielihyvää hänelle sen sijaan tuotti, kun hän näki Mirandan ruokkivan siivekkäitä ruokavieraitaan — pulmusia, peukaloisia, punaisia käpylintuja, joukossa joku kiiltävä variskin — niiden aamusin kokoontuessa hänen ympärilleen saamaan vilja — ja leipämuru-ateriansa. Ne istahtivat hänen hiuksilleen, olkapäilleen, käsivarsilleen; ja pyöreäpäiset lapselliset käpylinnut nokkivat leipää hänen punaisten huuliensa välistä; ja silloin tällöin hyppi varis sukkelaan kylkimyyryä hänen luokseen ja vallattomasti kiskasi häntä mokkasiinin nauhasta.
Impeä kohtaan ei tarvinnut lämmittää Taavin sydäntä — siellä paloi nyt tuli, jota hän kaikesta metsäläisjäykkyydestään huolimatta osasi hyvin huonosti salata — ja se lämpeni lintujakin kohtaan ja niiden kautta metsän kaikkea turkiskansaa kohtaan, hänen katsellessaan tätä kaunista näkyä. Hän pani merkille, etteivät linnut vähääkään pelänneet Kirstiä, joka niinikään ruokki niitä; mutta Mirandaa kohti hän huomasi niiden osottavan vilkasta, jopa kilpailevaa kiintymystä, pyrkien kateesti koskettamaan hänen kättään, jalkaansa tai hameenhelmaansa, kun hänellä ei ollut tarjota minkäänlaisia herkkupaloja. Ja eräs toinenkin näky talvi-illan hämärtyessä teki häneen oudon vaikutuksen. Silloin tulivat kesyttömät valkoiset jänikset (Taavi samoin kuin Kirsti ja Mirandakin sanoivat niitä kaniineiksi) lumen poikki mökin ovelle syömään, hyvässä turvassa siitä, ettei ollut kissaa eikä portimoa kintereillä. Ne tunkeilivat immen ympärillä ja näykkivät ahneesti hänen apilas- heinä- tai porkkanatukkoaan; toiset hänen jaloissaan kyykkien, toiset pystyssä istuen ja takoen hänen hameenhelmojaan hermostuneilla etukäpälillään, kaikki korvillaan viittoen ja empimättä luottaen tähän apilakkaaseen Mirandaan.
Kevätpuoleen Miranda alkoi olla huolissaan Kirstin terveyden vuoksi. Hän huomasi, että äidin varmat kasvonpiirteet alkoivat käydä tavattoman jyrkiksi ja poski- ja leukaluut pistää oudosti esiin. Sitten hän huolestuneena tutkistelujaan jatkaessaan huomasi hänen ihonsa alaisen kalpeuden, harmahtavan valkeuden silmäpielissä ja eloisuuden puutetta huulien tavallisesti kirkkaassa veripunassa; sillä aina siihen saakka Kirsti oli ennallaan säilyttänyt nuoruuden eloisat värit ja vivahdukset. Ja sitten hänessä ilmeni välinpitämättömyyttä, halua levätä ja hengähtää kesken aivan tavallisia puunhakkuu- ja karjanruokkimistoimia. Tämä huolestutti neitosta paljon enemmän kuin se, että Kirsti pyrki yhä enemmän istumaan takkavalkean ääressä haaveilemassa, vaikka olisi ollut työtäkin. Miranda tunsi kykenevänsä suorittamaan kaikki talviaskareet ja hän tiesi, että äiti, samoin kuin hän itsekin, aina haaveili, kun sille päälle tuli. Mutta tämä haaveileva hajamielisyys alkoi Mirandaa lopulta tuskastuttaa, kun äiti eräänä aamuna, lunta tuiskivan myrskyn kasattua nietoksia akkunain puoliväliin, antoi hänen luoda auki kaikki polut vähääkään auttamatta, vieläpä syytäkään selittämättä tai anteeksi pyytämättä. Miranda ei ollut siitä mitenkään pahoillaan, kaukana siitä; mutta hän alkoi pelätä, pahoin pelätä. Se oli niin toista kuin vilkkaan ja uutteran Kirstin tapa oli ennen ollut. Miranda tietysti kääntyi Taavin puoleen, pyytäen hädässään neuvoa, kun Taavi seuraavan kerran saapui raiviolle.
Neuvottelu tapahtui navetan lämpimässä hämärässä, jossa Taavi tapansa mukaan auttoi Mirandaa lypsämään, sillä välin kun Kirsti rakensi illallista. Nuori metsämies näytti vakavalta, vaikk'ei hämmästyneeltä.
"Minäkin olen huomannut muutosta parina viime kuukautena, Miranda", hän sanoi, "ja minä vähän ihmettelin, kuinka sinun suuret silmäsi, jotka erottavat semmoisia asioita, mitä me tavalliset ihmiset emme näekkään, eivät nähneet tätä, joka sinua niin läheltä koskee."