Immen syvät silmät säteilivät hänen näitä kuullessaan. Häntä halutti nähdä jotain muutakin, joka ei kuitenkaan olisi vierasta eikä vihamielistä — uuden joen, toisia mäkiä ja metsiä, syvemmän laakson, vielä yksinkertaisemman mökin etäisemmällä raivauksella, yksinkertaisen vaimon — ja ennen kaikkea sen pienen sairaan pojan, jolla oli ne pitkät keltaiset hiukset.
"Mutta sinne on varmaan pitkä matka, Taavi", hän esteli, vaikka äänellä, joka kehotti vastaväitteihin.
"Ei niin pitkä kuin kylään", vastasi Taavi; "eikä puoltakaan aikaa kulu, kun matka sujuu niin joutuisasti myötävirtaa. Mutta parempi meidän on minun mielestäni olla yötä Whiten mökissä ja palata mukavasti seuraavana päivänä, — ellei teillä, Kirsti, ole mitään sitä vastaan! Sary Ann White on kovin hyvä nainen ja Miranda varmaan pitää hänestä. Se tekee raukalle kovin hyvää, kun saa vähän jutella Mirandan kanssa."
Hänen teki mieli sanoa, että rouva Whitelle tekisi kovin hyvää, kun saisi katsella Mirandan kesytöntä suloa; mutta niin rohkeaan kohteliaisuuteen hänellä ei kuitenkaan ollut uskallusta.
"Ei, mitäs minulla olisi sitä vastaan, jos Mirandaa haluttaa lähteä", sanoi Kirsti; "en minä tänne yksin jää, kun Kroof on melkein koko ajan seuranani."
Se oli tullut luonnolliseksi asiaksi ja siihen vastaan sanomatta suostuttiin, että kun Taavi lähti jonnekin Mirandan kanssa, niin mustasukkainen vanha karhu jäi kotiin.
Taavi oli monessa tuskassa ja huolessa siitä, että Miranda muuttaisi mielensä, aina siksi kun oltiin kunnolla matkassa. Mutta retki olikin kerrassaan immen mielen mukainen, eikä hänen päähänsä ensinkään pistänyt heittää sitä sikseen. Syötyään aamiaisen ani varhain, kesäkuun aikaisen aamuruskon vasta hohtaessa mökkiin kylmiä ruskokajastuksiaan ja himmentäessä liedessä palavan tulen loistoa, Taavi ja Miranda lähtivät matkaan. He kulkivat polkua lepikön lähteelle ja poikkesivat siitä suoraan aarniometsään, suunnaten pohjoisesta hiukan idän puoleen. Pihan lastukolla ja ratamoruohoissa oli vahvalta hopeisia kastehelmiä. Lähteen luona olivat niitä täynnään soreat ruohot, leppäin nuoret lehdet, ja hämähäkkien häikäisevät verkot. Tällä kerralla Taavi otti rihlan matkaan, eikä Miranda ollut sitä huomaavinaankaan.
Metsät olivat lävitseen märät, mutta niissä oli harvinaisen paljon valoa. Vasta noussut aurinko loi raikkaita säteitään syvälle äänettömiin soliin ja jokainen kostea lehti tai hohtava kaarnaroso heijasti ympärilleen vähiä valojaan pimennoita kirkastaakseen. Kun aurinko kohosi korkeammalle ja kaste alkoi haihtua, niin metsän hämärä hieman tummeni, ilman sanomaton kirkkaus varjoissa palasi ja aarniometsän sydän sai takaisin lumoutensa. Näkymättömänä vaikuttavan lumouksen aavemaisuus, tarkottava ja odottava hiljaisuus, läheisten ja etäisten sekaantuminen, tavallisten esineitten epätodellisuus — tämä kaikki yhä kiehtoi molempain matkamiesten mielikuvitusta tenhoisasti, ikäänkuin he eivät olisikaan siihen tottuneet jo pienestä pitäen. Aarniometsän salaperäisyys ei tottumuksen kautta tylstynyt. Herkkinä sen lumoukselle kuin lasin pinta hengitykselle nämä molemmat kaikkine hermoinensa olivat sille avoinna, ja äänettömyys valtasi heidän huulensa. Se äänettömyys oli keskinäistä ymmärrystä. Se oli Taavin tehokkainta kosintaa, jota vastaan Mirandalla ei ollut mitään varokeinoa tai puolustusta.
Heidän astellessaan täten ääneti ja kevein jaloin kuin piilevä kansa itsekin, kuului pienestä aukiosta suoraan edestä päin nuoren virginiahirven heikko sointuva äännähdys. He olivat nyt, kolme tuntia nopeaan astuttuaan, saapuneet semmoisiin metsiin, jotka olivat Mirandalle tuiki tuntemattomat. Se aukio oli kalliota, jolla kasvoi ohutta sammalta ja vähän viinimarjapensasta; lähellä oli kohoovan mäen graniittiperustuksen maasta pistävä polveke.
Kuulumattoman varomatonta oli nuoren virginiahirven huutaa niin ajattelemattomasti metsän vaarallisissa kätköissä. Molemmat kulkijat pysähtyivät vaistomaisesti ja sitten hiipivät eteenpäin entistä varovaisemmin, oksain lomitse ympärilleen kurkistellen. Metsän asukkaille, sekä eläimille että ihmisille, se mikä on tavatonta on aina epäiltävääkin ja siis myös pelättävää. Muutaman askeleen astuttuaan he tulivat paikkaan, josta Miranda näki varomattoman hirvaan vasikan.