"Hiljaa!" hän kuiskasi, laskien kätensä Taavin käsivarrelle. "Katsos, se raukka on eksynyt. Elä säikytä sitä!"
"Pian se saa muuta pelättävää", mutisi Taavi, "ellei heitä määkimistään."
Tuskin hän oli saanut nämä sanat sanotuksi, ennenkuin pieni eläin hyppäsi, värisi, yritti juoksuun ja sitten surkeana katsoi puolesta toiseen ikäänkuin epätietoisena, mihin suuntaan paeta ja mitä vaaraa. Siinä samassa ponnahti alusmetsästä ilveksen harmaanruskea haahmo nopeana kuin salama. Se karkasi nuoren sarvaan kurkkuun kiinni, kiskoi sen nurin, raateli sitä vihaisesti ja alkoi juoda sen verta.
"Tapa se! tapa se!" huohotti Miranda eteenpäin hyökäten. Mutta Taavin käsi pidätti hänet.
"Odota!" hän sanoi varmasti. "Se pieni raukka on jo kuollut: sitä emme enää voi auttaa. Odota, niin saamme ne kelvottomat kummankin. Niitä tietysti on kaksi."
Tavallisissa oloissa Miranda ei olisi vähääkään suostunut "molempain kelvottomain" saantiin; mutta tällä haavaa hän oli täynnään vihaista sääliä nuoren sarvaan puolesta ja kostonhimolla muisteli sitäkin etäistä päivää, kun Ganner oli tullut raivaukselle ja ainoastaan Tähden, heidän urhoollisen härkänsä kunto oli pelastanut hänet itsensä ja Mikko vasikan julmasta kuolemasta. Hän sen vuoksi totteli Taavin käskyä ja odotti.
Mutta oli toinen, joka ei odottanut. Emo oli kuullut pienokaisensa avunhuudon. Hurjalla kiireellä, vaikka ääneti, se pehmeitä sammalpatjoja loikki huutoa kohti. Se joutui näkemään saman, minkä Miranda ja Taavi näkivät. Mutta se ei pysähtynyt aprikoimaan tai punnitsemaan, tekikö nyt viisaasti vai eikö. Yhdellä loikkauksella se oli aukiolla ja toisella murhamiehen kimpussa. Nälkäinen ilves katsahti ylös siksi ajoissa, että juuri ennätti väistää emon putoovat kaviot, jotka olisivat siltä selän katkaisseet. Näin isku vain hipaisi kylkeä, reväisten rikki sen kauniin nahkan ja nakaten sen monen askeleen päähän alamäkeen.
Ennenkuin ilves ennätti täysin tointua, oli virginiahirvi jälleen sen kimpussa; ja Miranda kiihkosta ja innosta säihkyvin silmin ja punottavin poskin puristi toverinsa käsivartta tuimasti ja hänen hoikat sormensa tuottivat tälle suloista kipua. Ilves pelästyneenä ja raivostuneena kääntyi kaksinkerroin takaisin ja iski sekä kyntensä että hampaansa vastustajansa reiteen, aivan olan alle. Mutta vaikka se oli vihainen ja voimakas, niin olisi sen kuitenkin käynyt huonosti, ellei samalla naarasilves olisi laukannut mäkeä alas ja vihaisesti äristen hypännyt hirvaan niskaan, sortaen sen polvilleen.
"Ammu! ammu!" huuti Miranda ja hyppäsi syrjään Taavin rinnalta hänelle tilaa antaakseen. Mutta Taavin pyssy oli poskella, ennenkuin hän ennätti mitään sanoa. Kun Miranda huudahti, niin se jo samalla pamahti; ja jälkimäinen hyökkääjistä mukelsi sätkien nurin. Taavi heti juoksi paikalle. Koirasilves irti ponnistän syöksyi metsään; mutta juuri kun se oli katoamaisillaan, Taavi lyhyen matkan päästä laukaisi toisen piipun ja luoti kulki viistoon takapuolen poikki selkärangan katkaisten. Taavia mainittiin niiden seutujen parhaaksi tarkkampujaksi; mutta Miranda ei vähääkään huomannut sitä taitoa, jota hän oli tässä osottanut. Mirandan mielestä oli ampuminen luonnollisestikin sama asia kuin osaaminen ja osaaminen sama kuin tappaminen. Taavin ensi laukaus oli tappanut. Eläin makasi jo liikkumatonna. Mutta toinen ilves väänteli pensaikossa suulleen sortuneena, ja sen tuskat vihloivat immen sydäntä.
"Voi kuinka se kärsii! Tapa se, sukkelaan!" hän huohotti. Taavi juoksi paikalle, kohotti pyssynsä, puolesta piipusta kiinni pitäen, ja iski petoa takaraivoon, niin että se heitti henkensä. Virginiahirvi hoiperteli sillä välin ontuen ja verta vuotaen takaisin vasikkansa luo, jonka ruumis hervottomana makasi sammalella. Hetkisen se haisteli sitä herkillä sieraimillaan ja huomattuaan, että se oli aivan kuollut, poistui hitaasti metsän pimennoihin. Itse se pääsi tästä vaarallisesta seikkailusta pahemmitta vammoitta.