"Sinä et millään olisi voinut niitä elättää. Ne olivat liian nuoret, pikkuista liian nuoret. Kas nyt, eihän niillä ole vielä silmiäkään. Ne olisivat käsiisi kuolleet, Miranda, se on varma asia!"
"Mutta — kuinka sinä saatoit!" impi intti, ei enää vihalla, vaan kurkussa säälin värähdys.
"Se oli juuri sama temppu, Miranda, jonka sinä teet kaloille niiden kärsimyksen päättääksesi."
Miranda katsahti ylös äkkiä, silmät suurina.
"Tiedätkö mitä, Taavi, sitä en ole koskaan ennen tullut ajatelleeksi", hän vastasi. "Minä en enää koskaan pyydä kaloja, en koko elämässäni! Lähdetään pois täältä."
"Näetsen", alkoi Taavi, joka oli päättänyt kylvää Mirandan mieleen muutamia epäilyksen siemeniä hänen omien mielipiteittensä oikeuteen nähden, "näetsen, Miranda, ei ole mahdollista olla aina elämässä johdonmukainen; mutta saatpa nähdä, että aina elämä tavalla tai toisella saattaa sinut häpeään. En minä tahdo sillä sanoa, että sinä olet kauttaaltaan väärässä, en toki. Kun olen tullut näkemään, kuinka sinä ymmärrät metsän eläimiä ja kuinka ne ymmärtävät sinua, niin niiden tappaminen on alkanut minusta itsestäkin tuntua vähän toiselta kuin ennen. Mutta, Miranda, luonto on luonto eikä sillä pitkälle pääse, jos sitä vastaan puskee. Katsoppas tätä, sinä käskit minua ampumaan ilveksen, koska se tappoi hirvaan vasikan. Mutta ei se tappanut sitä häijyydestä eikä vain oman vatsansa täyttämiseksi — senhän sinä tiedät. Se tappoi naaraansakin tarpeiksi. Ilvekset eivät ole niin rakennetut, että ne voisivat syödä ruohoa. Ellei naarasilves olisi saanut tarvitsemaansa lihaa, niin penikat olisivat kuolleet nälkään. Sen täytyy tappaa. Luonto on sille antanut tämän lain, ja panttereille, ketuille, susille ja pesukarhuille ja portimoille samoin. Ja karhuille se on antanut saman lain, vaikk'ei niin ankaraa, ja ihmiselle niin ikään; nämä kaikki ovat siten rakennetut, että niiden tulee syödä kaikenlaista ruokaa, lihaa muun mukana. Ja oikein elääkseen ja ollakseen täydesti sitä, mitä niiden on oltava, niiden kaikkien täytyy joskus syödä lihaa, sillä luonto ei paljon suvaitse sitä, että sen lakeja laiminlyödään!"
"Olenhan minä terve", keskeytti Miranda kiihkeästi, ilmeisellä esimerkillä kumotakseen nuo puheet.
"Ehkäpä et ainiaan!" arveli siihen Taavi.
"No jos minä sairastun, — niin minä kuolen, ennenkuin syön lihaa!" väitti impi kiihkeästi. "Mitä iloa on elämästä, jollei se ole muuta kuin murhaa, murhaa ja murhaa, ja jos jokaisen edestä, joka jää eloon, monen täytyy kuolla!"
Taavi pudisti päätään järkeillen.