"Sitä, Miranda, ei vielä kukaan ole voinut selvittää. Minä olen ajatellut sitä koko joukon, ja lukenut myös siitä koko joukon yksinäisessä leirissäni, enkä voi mitenkään sitä käsittää. Usein minusta on tuntunut siltä kuin ei koko elämä olisi muuta kuin muutaman perhosen lepattelemista hautausmaalla. Mutta siitä huolimatta, ellemme liian paljon typerästi haudo semmoisia asioita, joita emme voi ymmärtää, niin meistä tuntuu hauskalta elää; ja minä, Miranda, ajattelen että tämä elämä voisi olla ihanampi kuin ihaninkaan uni."
Hänen äänessään oli, kun hän sanoi nämä viimeiset sanat, jotain joka sai Mirandan värähtämään, mutta samalla kehotti häntä olemaan varuillaan.
"No niin", impi huudahti jyrkästi, vaikk'ei asiaan kuuluvasti, "minä en enää koskaan pyydä kaloja."
Vastaus ei ollut juuri sen laatuinen, jota Taavi olisi kaivannut pikku hyökkäystään tukemaan, hän sen vuoksi nolostui ja antoi keskustelun raueta.
XVII LUKU.
Koskien pauhussa.
Vähää ennen puoltapäivää, sydänkesän helteen heikosti suotaessa aarniometsänkin viileihin soliin ja haaleansinisen perhon siellä täällä toverinsa keralla karkeloidessa kirkkaan varjon poikki ja metsän hyvänhajuisten tuoksujen levitessä ilmaan tavallista runsaampina, molemmat vältajat raukaisevan lämmön muistutellessa pysähtyivät puolista syömään. Kaatuneen hemlokin rungolla, pienen, mutta melskeisen puron rannalla istuen he söivät vaatimattoman aterian, juustoa ja mustaa leipää, jota Kirsti oli pannut Taavin laukkuun. Lyhyt oli heidän lepohetkensä, ja kun he jälleen lähtivät liikkeelle, niin Taavi sanoi:
"Tästä ei ole mailiakaan Isoon Haaraan. Gaben kanootti on kätketty pensaihin aivan tämän pienen puron suuhun. Eikös se pidä aika ääntä?"
"Minä pidän siitä äänestä", huudahti Miranda, astuen sukkelaan ja iloisesti, ikäänkuin joen kevyt sointuva soitto olisi hänen veriinsä mennyt.
"Niin, mutta Iso Haara on sentään vähän isoäänisempi", jatkoi Taavi. "Se on väkevää vettä, koski kosken perästä kaiken matkaa aina Gaben raivaukselle saakka. Ethän vain pelkää, Miranda?"