Impi nauroi kauniin naurahduksensa, se oli sangen kimakka, mutta lyhyt, sointuva ja kumman härnäävä. Hän kiihkomielin odotti koskenlaskua.
"Minä luotan siihen, Taavi, että sinä osaat kanoottia hoitaa", siinä kaikki, mitä hän sanoi. Hänen äänensä luottavaisuus vaikutti, että Taavi mielestään oli päässyt melkoista lähemmäksi päämääräänsä. Hän ei uskaltanut puhua, ettei tämä ilo itseänsä ilmaisisi.
Vähän ajan kuluttua alkoi kuulua toista ääntä, johon pienen puron kirkas ilakoiminen ei kuitenkaan hukkunut, eikä edes hämmentynyt, vaan esiintyi kirkkaana kuin jylhää taustaa vastaan. Se oli suurta, mutta lauhkeata, sykkivää pauhua, joka näytti kuuluvan samalla haavaa joka puolelta; ikäänkuin olisi heitä lähestynyt etäisiä karjalaumoja ontolla maalla kulkien. Taavi katsahti Mirandaan, joka loi häneen säteilevän ymmärryksen katseen.
"Siellä on koski!" hän huudahti. "Laskemmeko tuon?"
Taavi nauroi.
"Emme tuota! Emme likimainkaan! Se on 'Metsäkarju', joka siellä pauhaa, ja se on enemmän putous kuin koski. Aivan sen alla on pyörre ja suvanto, ja siitä me lähdemme kanootilla."
Heidän jatkaessaan kulkuaan tuntui tuo suuri paisuva pauhu Mirandan mielestä täyttävän hänen sielunsa ja se vaikutti hänessä syvän vaikka hiljaisen kiihtymyksen. Mutta vaikka sen mahti nopeaan paisui, niin pysyi puron kevyt loiske kuitenkin selvänä, ikäänkuin sen pinnalla uiden. Sitten metsän edestä päin ohetessa ja valkoisen päivänvalon sieltä vastatessa puron ääni yht'äkkiä tukehtui, kerrassaan hukkui. Lauhkea läpitunkeva pauhu puhkesi yht'äkkiä vapisevaksi, rajuksi, taistelevaksi, räjähteleväksi jyrinäksi; ja metsästä ulos astuessaan heillä oli edessään mutkainen putousrinne pitkin pituuttaan. Valkoisina, keltaisina, ruskean vihertävinä aallot hyppelivät ja mukeltelivat nurin niskoin pitkin ärjyvää rinnettä ja siellä täällä mustat kalliopaadet pistivät vedestä olkapäänsä ja ainiaan harasivat hyökyjen voimaa vastaan.
Miranda seisoi tämän näyn tenhoamana ja katseli, sillä aikaa kun Taavi pensaista veti ruskahtavan keltaisen koivuntuohi-kanootin ja työnsi sen vesille tyveneen, vaikka vaahtilaikkaiseen akanvirtaan, joka palasi rantaa pitkin vastavirtaan. Keulaan hän pani tiiviin risukimpun Mirandalle istuimeksi, toisen latuskan kimpun hänelle selkänojaksi, jottei poikkituki tekisi hänelle haittaa.
"Sinun on parempi istua matalalla, Miranda, eikä olla polvillasi", Taavi selitti, "sillä minun täytyy toisissa korvissa seisoa ja auttaa sauvoimella, ja sinun on vakavampi istua kuin olla polvillasi."
"Mutta minä melon paremmin polviltani", intti Miranda.