Matkamiehet läksivät seuraavana aamuna heti päivänkoiton jälkeen paluumatkalle, Miranda vaivoin riistäytyen irti pikku Jimmyn syleilystä ja jättäen hänet epätoivoisen itkun valtoihin. Miranda oli nyt Taavia kohtaan aivan kohtelias ja semmoinen kuin tavallisestikin, jopa siihen määrään, että kiltti, tylsä rouva White päätti kaiken taas olevan ennallaan. Mutta Taavi tunsi jäätävän erotuksen; ja hän oli liian ylpeä ja ehkä sillä haavaa liian toivotonkin koettaakseen sitä sulattaa. Koskien nouseminen sauvomalla oli hidasta ja ankaraa työtä, Taavi teki ihmeitä taitavuudellaan ja voimallaan, mutta oli aivan ääneti. Hänen voimatyönsä eivät jääneet Mirandalta huomaamatta, mutta impi paadutti sydäntään itsepintaisesti; sillä häpeän tunne, jota hän ei ollut koskaan ennen kokenut, antoi nyt kiinteyttä hänen kiukulleen. Siitä huolimatta hänen kuitenkin täytyi kaiken aikaa sykkivin sydämin katsella tätä taistelua kohisevia koskia vastaan ja ihailla niiden hidasta järkähtämätöntä voittamista. Metsän poikki astuttiin vaieten nyt kuten menomatkallakin; mutta kuinka erilailla nyt vaiettiin! Se vaitiolo ei nyt ollut tarkotuksesta sähköistä, vaan kylmää, seinällisen huoneen äänettömyyttä. Ja metsän henget näyttivät olevan hyvillään Taavin vastoinkäymisestä, ne eivät nyt sallineet mitään välikohtausta, ei mitään viihdykettä. Ne pitivät kaiken metsäkansan piilossa, ne häätivät metsän pihoilta kaiken elämän ja merkityksen. Ja Taavin mieli synkistyi.

Saapuessaan takaisin raivaukselle vähää ennen auringonlaskua he pysähtyivät mökin ovelle. Taavi katsoi Mirandaa silmiin puoleksi moittien, puoleksi rukoillen. Kirstin ääni kuului mökin takaa vadelmapensaista rattoisasti haastellen Kroofille. Miranda ojensi kätensä kylmän avomielisesti ja loi Taaviin ilmeettömän vastakatseen.

"Se oli oikein hauska matka, Taavi, kiitos siitä", hän sanoi. "Äidin löydät tuolta vadelmia poimimasta."

XVIII LUKU.

Vieraan tihutyö.

Kaiken kesää ja alun syksyäkin Taavi aina parin viikon kuluttua kävi raivion mökillä ja Miranda aina osotti häntä kohtaan samaa kylmää totunnaista kohteliaisuutta. Hän tunsi taikka ainakin luuli tuntevansa kiitollisuutta Gabe Whiten suorapuheista kelmeätä vaimoa kohtaan, joka niin kömpelöillä kolauksilla oli hänet järkiinsä palauttanut juuri kun hän oli ollut vähällä uhrata vapautensa ja yksilöllisyytensä miehelle — voimalliselle miehelle, joka olisi hänet itseensä yhdyttänyt. Kiihkeällä innolla hän jälleen etsi piilevän kansan seuraa, aarniometsän salaisuutta ja ihmeitä. Kun se oli inhimillinen rakkaus, jota hän paraillaan tukahutti, ja kun hän samalla sydämessään tunsi kalvavaa ihmisyyden kaipausta, vaikk'ei sitä itsekään tiennyt, niin tuli Kirstin osaksi semmoinen mielenosotuksellinen hellyys jommoista tyttö ei ollut koskaan ennen osottanut. Se miellytti Kirstiä ja hän vastasi siihen sydämestään tyyneen voimalliseen tapaansa; mutta hän älysi, mikä sen pohjalla piili ja hymyili ajatuksiensa piilosopissa itsekseen, uskaltamatta aavistustaan edes varmaksi ajatella, koska hän pelkäsi immen vaistomaisesti sen silloin tajuavan. Hän piti Taavia suuressa arvossa, vaikk'ei sitä Mirandalle koskaan sanonut; ja hän rohkaisi vakaasti alakuloista kosijaa yhtä mittaa vakuuttaen: "Kaikki käy hyvin, Taavi. Älä suureksi, vaan odota, kunnes aika tulee." Ja Taavi sen mukaan odotti aikaansa tyynenä, vakaana ja kiireettömänä; ja jos hän sureksikin, niin koetti hän ainakin kaikin tavoin olla sitä näyttämättä.

Kirsti oli siis Taavin liittolainen, mutta kaikki metsän asukkaat olivat hänen leppymättömiä vastustajiaan; sillä niin lähelle Mirandaa ei metsän kansa ollut vielä koskaan tullut sillä ajalla, jonka hän oli viljellyt sen puolisalaista tuttavuutta. Kroof oli melkein aina hänen seurassaan, jos suinkin vielä entistäkin uskollisempana ja paljon ovelampana Mirandan puhetta ymmärtämään. Ja Kroofin penikka, erinomaisen hyvän näköinen ja kauniisti kehittynyt eläin, oli melkein yhtä uskollinen kuin emo. Kun nämä molemmat joskus harvoin olivat poissa omilla retkillään, jotka Kroof huomasi tarpeellisiksi penikan lihasten harjottamiseksi, niin silloin ketut alkoivat seurata Mirandaa, juosten kuin koirat hänen kintereillään; ja eräänä painostavana iltapäivänä, kun hän oli nukahtanut männynneulasten peittämälle rinteelle, tuli se sama suuri pantteri, jonka kynsistä hän oli Taavin pelastanut, ja laiskasti tallusteli ja kävi hänen viereensä maata. Miranda heräsi sen kovaa kehrätessä aivan hänen korvanjuuressaan. Pantteri kehräsi vielä kovemmin, kun hän hiljaa kynsi sen leuanalustaa. Mirandan täytti omituinen innostus, kun hän huomasi vaikutuksensa metsän eläimiin yhä kasvavan ja laajenevan. Ei mikään, niin hän lupasi, saisi milloinkaan viekotella häntä pois näistä kirkkaista varjoista, tästä vaikenevasta kansasta, jota hän hallitsi kädellä ja silmällä ja tästä salaperäisestä elämästä, jonka ainoastaan hän saattoi tuntea. Kun vanha Taavi, johon hän oli lämpimästi kiintynyt, tähän aikaan yhä harvemmin kävi raiviolla, niin Miranda pyrki häntä karttamaan ikäänkuin peläten, että hän heikentäisi tätä päätöstä; ja itsepintaisesti hän oli ajattelematta pikku Jimmyn kalpeita kasvoja ja lapsen suuta, sillä se ajatus oli vaarallisin kaikista. Ja tästä seurasi, että kun lokakuu tuli ja koko metsä kaikkialla oli täynnään varisevien lehtien äänetöntä elämää ja sinisen taivaankannen valo alkoi tutkia paikkoja, jotka olivat olleet siltä suljetut kaiken kesää, niin Miranda mielestään oli sangen varma päätöksessään; ja Taavin oli nyt taisteltava, ettei hänen sydämensä epätoivo pääsisi kasvoihin kovin selvään kuvastumaan.

Sen lokakuun lopulla Taavi metsästysretkellään tuli kulkeneeksi samalle avoimelle kalliopaikalle, jossa hän oli kesäkuussa Mirandan kanssa tavannut ilveksen. Hän paraillaan etsi Kirstille verestä lihaa, mutta riistaa ei ollut näkynyt sinä päivänä ensinkään. Juuri kun hän jonkinlaisen koti-ikävän haikeudella tunsi tämän paikan, jossa hän ja Miranda olivat näyttäneet lyhyen hetken olevan keskenään niin täydelleen sopusoinnussa — kuinka kauan siitä oli ja kuinka uskomattomalta koko tapaus hänestä nyt tuntui! — niin hänen erämiehen silmänsä keksi näyn, joka sai rihlan viipymättä poskelle lentämään. Aivan aukion reunalla seisoi karhunpenikka ja ahneesti riipi täpötäysistä varsista mustikoita ja mörähteli tyytyväisenä kun niitä oli niin paljon ja ne olivat niin hyviä.

"Karhunpaisti onkin", Taavi ajatteli, "Kirstille mitä parasta. Näyttää rupeavan vähän väsymään sarvaan lihaan!"

Hän tähtäsi kiireettä, rihla paukahti terävään läiskähtäen, ja soma karhunpenikka suistui suulleen ja mukelsi nurin läpi aivojen ammuttuna. Taavi meni sen luo. Se oli paikalla kuollut — niin silmänräpäyksessä ja tuskatta, että puoliavoin suu vielä oli täynnään marjoja ja pieniä tummanviheriäisiä lehtiä. Taavi tunnusteli sen pehmeätä ja kiiltävän mustaa karvaa.