"Olipa siinä kaunis karhun alku", hän mutisi melkein katumapäällä. "Oli kai vähän ilkeätä tehdä sinusta noin äkkiloppua, kun sinun oli siinä yksinäsi niin lysti olla."
Mutta Taavi ei ollut se mies, joka antoi turhalle hemmottelulle mielessään sijaa. Hän viipymättä nylki saaliin ja kätki nahkan huolellisesti, latoen sen päälle kasan isoja kiviä, palatakseen ottamaan sen niin pian kuin aika salli. Hän oli nyt matkalla raivaukselle, eikä voinut ottaa matkaansa veristä nahkaa, joka olisi lopullisesti tuominnut hänet Mirandan silmissä; mutta nahka oli liian kaunis jäädäkseen kettujen ja ahmain saaliiksi. Kun se oli varmassa tallessa, niin hän leikkasi penikasta mureimmat palat, kääri ne koivun tuoheen ja nakkasi kantamuksen selkäänsä, lähtien sitten raivausta kohti harppaamaan. Hänen mielessään oli, että Kirstin vielä sinä iltana piti saada karhunpaistia.
Vähän sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt kallioaukiolta, jolla punainen raato rumasti irvisti päivän paisteelle, ilmestyi pimennoista toinen karhu verkkaan tallustellen. Se oli suunnattoman suuri, karva ruosteen ruskahtava, harmaita karvoja kuonon ympärillä. Se pysähtyi ympärilleen katsellakseen. Samassa sen ruumis jäykistyi ja sitten se rytinällä hyökkäsi mustikkapensaitten kautta kohti sitä paikkaa, missä kamala raato venyi verissään. Karhu kulki sen ympäri kahdesti, kuono ilmassa ja taas maatakin sivuten. Sitten se poistui siitä hitaasti takaperin alamäkeen, tuijottaen siihen silmillään ikäänkuin odottaen, että se nousisi ylös ja seuraisi häntä. Metsän reunalla se sukkelaan pyörii ympäri ja lähti vihaista laukkaa seuraamaan Taavin jälkiä.
Se oli vanha Kroof; ja Taavi oli tappanut sen penikan.
Se hyökkäsi hurjasti hänen perässään, kamala verikosto mielessään, mutta niin sukkelaa teki Taavikin matkaa, että kului melkein tunti, ennenkuin kontion terävä vaisto ilmaisi, että vihamies oli lähellä. Raivo ei sitä sokaissut. Se hiljensi kulkuaan ja astui pehmein askelin; ja pian se näki saaliinsa, joka oli jonkun matkaa edellä, nopeaan harpaten metsän ruskeavarjoisia kujia.
Ei koko metsässä ollut toista yhtä viekasta karhua kuin Kroof; ja Kroof tiesi, etteivät koko sen hirmuinen voima ja raivo riittäneet asestettua metsämiestä vastaan. Se odotti edullisempaa hetkeä. Hiljaa kuin portimo tai minkki se valtavasta koostaan huolimatta seurasi jälkiä. Nuori Taavi ei kaikesta erämiestaidostaan, valppaista aistimistaan eikä vaistoistaan huolimatta aavistanutkaan sitä kostajaa, joka säälimättömänä seurasi kuin koira hänen kintereillään. Taavi piti semmoista kiirettä, että hiukset syksyn viileydestä huolimatta märkinä takertuivat otsaan. Kun hän saapui purolle, joka alkoi mökin lähteestä, niin hän arveli peseytyvänsä, ennenkuin lähtisi vieraihin. Hän nakkasi myttynsä ison hemlokin alle, heitti maahan lakkinsa, vyönsä, paitansa ja laski niiden viereen ladatun pyssynsä. Sitten hän, vyötäisiään myöten alasti, poikkesi parikymmentä askelta syrjään joen muodostamalle somalle allikolle ja kyykistyi sitten polvilleen, huuhtoakseen itsensä kunnollisesti.
Kroofin pienet silmät kiiluivat punottaen. Nyt oli hetki tullut.
Se hiipi lähemmäksi, pitäen hemlokin runkoa itsensä ja vihamiehensä välillä, kunnes tuli tavarain luo, jotka Taavi oli heittänyt puun juurelle. Se nuuski hänen kokoon käärittyä myttyään ja käänsi sen nurin kämmenellään. Sitten se raivosta ja tuskasta lyhyeen rohkaisten syöksyi penikkansa murhaajan kimppuun.
Tämä vihainen röhkäisy oli Taavin saama ensimäinen varotus uhkaavasta vaarasta. Hän katsahti sukkelaan ylös, pää ja olkapäät vettä valuvina. Tunsi Kroofin. Ei siinä ollut valitsemiseen aikaa. Valtava kontio oli hänet tavottamaisillaan, mutta samalla hetkellä hän oivalsi koko murhetapauksenkin. Hänen sydäntään kouristi. Allikon toisella puolella oli juuri hänen kohdallaan suuri pyökki, ei sen kauempana, kuin että siihen melkein ulotti kädellään. Yhdellä hyppäyksellä hän saavutti sen. Seuraavalla hän sai kiinni oksasta ja keikautti itsensä ilmaan juuri ja juuri välttäen Kroofin kostavan kämmenen iskun.
Hän nousi puuhun ketterästi ja etsi oksaa, jota pitkin pääsisi toiseen puuhun ja sen kautta alas maahan pyssyn luo; ja Kroof, hetkisen epäröityään, kiipesi hänen perässään. Mutta Taavi ei löytänyt, mitä etsi. Vähän oli tosin aarniometsässä puita, joiden ylimmät oksat eivät sotkeutuneet lähimmän naapurin oksiin, mutta kun ihminen luonnostaan kammoo uintia semmoisessa vedessä, jota ei suoranainen auringonpaiste raitistuta ja elvytä, oli Taavikin sen vuoksi valinnut paikan, jossa puut olivat hajallaan niin että taivaan sini kuvastui veteen. Hän kiipesi seitsemän kahdeksan syltä korkealle maasta, ennenkuin löysi oksan, joka tarjosi vähänkään toivoa. Hän lähti sitä kulkemaan, tukien ruumistaan hennommalla oksalla, joka oli hänen päänsä päällä. Kulkien oksaa pitkin niin kauas kuin se kesti, hän huomasi asemansa tuiki toivottomaksi. Hän ei olisi voinut, vaikka olisi kuinka taitavasti itseään heiluttanut ja vaikka onni olisi ollut kuinkakin hyvä, tavottaa lähimmän puun lähintä oksaa. Hän kääntyi takaisin, mutta Kroof oli jo oksan juuressa. Se iski kyntensä oksaan; ryömi häntä kohti hitaasti, armotta; se oli saanut ahdistetuksi vihamiehensä ansaan.