Taavi seisoi jännitettynä ja liikkumatta, odottaen kontiota. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, suu tiukkana. Hän tiesi, että kaiken ihmislaskun mukaan hänen hetkensä luultavasti oli tullut; mutta hän aikoi tehdä, mitä tehdä saattoi. Syvällä hänen allaan, hänen ja maanpinnan muodostavan kallion ja sammalen välillä (hän katsoi alas siihen, myöhäisen auringonvalon häikäisemänä) oli vankka hemlokin oksa. Hän aikoi pudottaa itsensä viime tingassa; ja tämä oksa — hän aikoi tarrata siihen kiinni — ehkä pysäyttäisi hänen putoomisensa, ainakin ehkäisisi sitä! Se oli hatara toivo, mutta se oli ainoa toivo. Hän ei pelosta vavissut, mutta hän tunsi murhetta ja pettymystä toiveidensa saadessa tämmöisen lopun; ja kohtalon murhaava iva tuntui katkeralta. Oksa taipui alemmaksi ja alemmaksi Kroofin mahtavan painon lähestyessä. Päällimäinen oksa, joka oli liian heikko yksin kestääkseen hänen painonsa, tuki häntä vielä. Hän piti päänsä pystyssä, uhmaten kuolemaa.
Sattui niin, että Miranda, joka oli lähettyvillä, oli kuullut Kroofin karjauksen, jonka se päästi hyökätessään Taavin kimppuun. Sen vihainen äänensävy oli saanut hänet hämmästyneenä ja pahaa peläten paikalle rientämään. Hän tunsi Taavin rihlan ja metsästysmekon hemlokkipuun juurella ja kauhean pelon valtaamana hänen sydämensä suli. Sitten hän näki Taavin korkealla pyökissä, paljaat olkapäät hohtaen ruskeitten lehtien seasta. Hän näki Kroofin, joka nyt oli vain kolmen jalan päässä saaliistaan. Hän näki vihan, joka puhui pedon silmistä ja avoimesta suusta.
"Kroof!" hän huuti vihaisella käskevällä äänellä; mutta Kroof ei huolinut siitä enempää, kuin jos se olisi ollut tuulen kuiskaus. "Kroof! Kroof!" hän uudelleen huuti rukoilevan ahdistuksen, kouristavan kauhun valtaamana, kun julma eläin ryömi yhä edemmä. Taavi ei kääntänyt päätään, vaan huuti alas levollisella äänellä: "Se ei sinusta välitä tällä kerralla, Miranda. Eikö tässä liene lähtö käsissä, ei sille mahda mitään!"
Mutta Mirandan kasvot äkkiä kuin kivettyivät. Hän hairasi maasta rihlan. "Pidä varasi!" hän huuti ja tarkkaan ja varmalla kädellä tähdäten veti ensin toista ja sitten toista liipasinta niin peräkkäin, että molemmat paukaukset melkein sulivat yhteen. Sitten hän pudotti aseen ja seisoi ja hurjasti tuijotti.
Karhun ruumis nytki hetken kouristuksentapaisesti, näytti sitten lyyhistyvän oksalle kokoon, pitäen siitä kiinni. Seuraavassa silmänräpäyksessä se hitaasti vierähti pois ja putosi alas pehmeänä suunnattomana myttynä. Huokaisevalla jyrähdyksellä se tapasi maan. Miranda päästi matalan huudahduksen äänen kuullessaan, kääntyi pois ja nojasi hemlokin runkoa vastaan. Käänsi kasvonsa puuta kohti ja kätki ne käsivartensa taipeeseen.
Taavi tiesi nyt, että kaikki, mitä hän oli toivonut, oli nyt hänen. Mutta ensimäisen huumaavan, tukahuttavan riemun sykähdyksen jälkeen hänen sydämensä paisui säälistä impeä kohtaan, säälistä ja pohjattomasta hellyydestä. Hän kiipesi alas pakopaikastaan, puki päälleen metsästysmekkonsa ja vyönsä, katsoi uteliaana tyhjää rihlaa, joka makasi sammalella ja potkaisi köytetyn lihamytyn pensaikkoon. Sitten hän meni ja seisahtui aivan Mirandan viereen.
Lyhyen hetken jälkeen hän laski käsivartensa immen olkapäille ja kosketti häntä isolla kädellään, kevyesti mutta varmasti. "Sinä ihmeteltävä Miranda", hän sanoi, "jälleen olet lahjoittanut minulle elämäni! Mutta minä en kiitä sinua, ennenkuin kuulen, mitä aiot minun tehdä. Elämäni on ollut kokonaan sinun siitä hetkestä, jolloin ensi kerran näin sinut täysikasvuisena naisena. Mitä aiot tehdä elämälle, jonka olet pelastanut, Miranda?"
Hän puserti immen olkapäätä lujemmin sydäntänsä vastaan ja kumartui hänen ylitseen, uskaltamatta kuitenkaan juuri suudellakaan pronssinväristä tummaa tukkaa, jolle hän hengitti. Impi äkkiä nyyhkyttäen kääntyi ympäri, tarttui häneen kiinni ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vastaan. "Voi Taavi!" hän huudahti surkealla äänellä, "vie äiti ja minut pois tästä paikasta; minä en tahdo enää elää raiviolla. Sinä olet surmannut sen vanhan elämän, jota minä rakastin," Ja hän puhkesi myrskyiseen itkuun.
Taavi odotti, kunnes hän oli tyyntynyt. Sitten hän sanoi: "Jos minä olen sinun elämäsi muuttanut, Miranda, niin olet sinäkin hiukan muuttanut minun elämääni. Minä en enää metsästä, enkä viritä ansoja, rakkaani, eikä metsän eläinten enää tarvitse olla huolissaan minun tähteni. Me myömme mökin ja lähdemme alas Meramichiin, jossa minä voin saada hyvän toimen metsänlukijana. Siihen minä olen ensimäisiä. Ja minä luulen — voi, minä rakastan sinua ja minä luulen voivani tehdä sinut onnelliseksi, sinä ihmeteltävä Miranda."
Impi kuuli hänen puheensa loppuun saakka ja vapautui sitten hiljaa hänen syleilystään. "Mene kertomaan äidille, mitä olen tehnyt, Taavi", hän sanoi vakavalla äänellä, "ja jätä minut tänne hetkeksi kahden kesken Kroofin kanssa."