Samalla kun luuranko kiehuvine hehkuineen oli asettunut merililjain sekaan, alkoi siihen tunkemalla tulla, mitä pohjalla oli ryömijätä virstan piirissä rapuja, äyriäisiä ja meritähtiä, enimmäkseen silmättömiä eläimiä, joilla kaikilla oli pitkät ihmeteltävän herkät tuntolonkerot — kaikki osansa saamaan. Jättiläisen ruho kerrassaan kiehui valoa ja taistelua. Tunnin kuluttua luut olivat niin paljaiksi nokitut, ettei niissä ollut mitään muille kuin noille pienen pienille olennoille, joilla oli päässä porat niillä kaivautuakseen itse kovan luun sisään sen mehuja imemään. Vähitellen mässääjät sitten katosivat pitopaikasta, mikä itse ahtamalla täynnään, mikä lisätäkseen suurempien toveriensa mahantäyttä; ja valot alkoivat hälvetä luurangon jykevistä kaarevista kylkiluista ja monionteloisesta kallosta.
Onkimiehestä, jonka väijytys oli ehkä viidenkymmenen jalan päässä merililja-yhteiskunnasta, eivät asiat tällä ajalla ensinkään menestyneet, niin kuin olisi pitänyt. Olisi ollut vastoin kaikkia sen menetelmiä nousta pois liejusta ja räpylöidä sinne yleiseen rynnistykseen. Mutta mitään muutakaan se ei voinut tehdä kuin ripustaa paikoilleen häälyvän violetin lamppunsa ja koettaa viekotella tyytymättömiä kuokkureita syömingeistä pois. Muutamia vähäpätöisiä pikkukaloja se tällä tavalla saikin pyydystetyksi, ei kuitenkaan sen enempää, kuin että ruokahalu vain yltyi. Kiihkossaan se päästi kamaliin hunnutettuihin silmiinsä vähän kalpeata kiiltoa, niiden mulkoillessa joka suunnalle saalista vaanien, ja violetti valosyötti aivan hyppeli ylös ja alas miellyttely-yrityksissään.
Yht'äkkiä nämä kimaltelevat silmät kuitenkin keksivät jotain, joka sai niiden valon paikalla himmenemään ja violetin liekkosen sammumaan kuin kynttilän hatun päälle paiskaten. Salavihkaa sivuttain siirtyen onkija itse kaivautui syvemmälle lietteeseen. Se oli nähnyt pitkän, kalvakkaan valkoisen, kiemurtelevan tuntolonkeron — nähnyt jos kuinka monta syltä — liukuvan luurangon kylkiluita myöten. Sen perässä tuli useita muita, kaikki yhtä uteliaita. Mutta onkimies ei pysähtynyt niitä katselemaan. Sen piti vain saada päälleen liejua niin paljon kuin suinkin, vieläpä silmäinkin päälle, siksi aikaa kun nuo jättiläiskäärmeen näköiset tuntolonkerot tutkistelivat lähiseutua.
Oli sattunut niin, että muuan niistä suunnattomista valkoisista tursaista, joita asui sadoittain somasti viettävällä kaltaalla muutaman virstan päässä, oli harhaillut tavanmukaisia rajojaan kauemmaksi, luultavasti oli joku potovalas-joukko hyökkäyksellään ajanut sen liikkeelle ja säikäyttänyt sen vaellukselle. Sen laajat, kaikkikeksivät silmät olivat huomanneet raadon valoisan pohjaan vaipumisen, ja se oli lähtenyt katsomaan, mitä oli tekeillä. Hitaasti se oli matkaa tehnyt, sillä tavallisesti se, paitsi erikoisen kiireellisissä tapauksissa, liikuttaa kömpelöä ruhoaan vetämällä sitä eteenpäin pohjaa pitkin, sen sijaan että takaperin uisi, kuten pintavesien pieni mustekala. Sen paikalle saapuessa ei pidoista sen vuoksi ollut mitään jäljellä tyydyttämään sen vimmattua ruokahalua.
Tämä valkoinen hidas vaeltaja ei suinkaan ollut hirmuisen sukunsa suurimpia. Mutta siitä huolimatta ei sen nuotanperämäinen ruumis, litteine päineen ja papukaijannokkineen, paljoa puuttunut neljästäkymmenestä jalasta, ja kymmenen kiemurtelevaa tuntolonkeroa, kukin miehen reiden vahvuinen, jotka yhdessä kimpussa erosivat päästä kuin lehdet porkkanan päästä, lisäsivät sen pituutta vielä parikymmentä jalkaa. Tuntolonkerot, joiden alapuolet olivat voimakkailla imulavoilla aseistetut, olivat varsinkin pään puolesta tuntehikkaat kuin herkkä sormi; ja ne olivat kaikki taukoamatta liikkeessä, hiipivässä, urkkivassa, kiertelevässä liikkeessä kuin joukko vaaleita nälkäisiä käärmeitä. Mutta silmät ne olivat koko tämän sanoin kuvaamattoman hirviön kaikkein perusteellisimmin yöpainajaismaiset elimet. Kaksi mahdottoman suurta pikimustaa ulospullistuvaa koverolinssiä, jotka olivat niin korkeat, että yläreunat melkein sattuivat yhteen päälaella. Ilman vähintäkään luomen merkkiä, tuiki liikkumattomina ja mittaamattoman häjynilkisinä ne näyttivät siltä, kuin ei mikään olisi voinut pysyä salassa niiden kamalalta katseelta.
Nämä aavemaiset tuntolonkerot hapuilivat ylt'yleensä jättiläisluurangon paljaita luita, poimien pois jokaisen piskuisen olennon, joka vielä siellä ahersi, ja pistäen mitättömän saaliin kauheaan kitkuvaan nokkaan. Pelättävän varmasti ja nopeaan ne iskivät kiinni muutamiin kaloihin, jotka varomattomuudessaan olivat paikalla viivytelleet; muutamia rapuja ja äyriäisiä, jotka yrittivät piiloutua merililjain ruhjottujen jäännösten keskelle, ne nappasivat kiinni ja pistivät samaan papukaijan nokkaan. Mutta moinen vähäinen riista vain kiihotti nälkää. Kalpea hirviö raivoissaan kohotti itsensä aivan luurangon päälle, kyykki siellä lyhyen rupeaman, kopeloiden joka kolkan, sitten kömpelösti pudotti itsensä toiselle puolelle. Sen kaikki keksivä katse oli tuossa läheisessä paadessa huomannut jotain tavatonta. Paikalla kaksi kiemurtelevaa tuntolonkeroa lähti matkaan tutkimuksille. Ja paikalla ne kävivät kiinni otteella, joka puraisi syvältä piileskelijän nahkeaan lihaan.
Kun onkimies näin huomasi itsensä keksityksi ja tiesi paon toivottomaksi, niin ei se suinkaan hätääntynyt saamattomaksi, vaan kiehahti epätoivon vimmaan. Se oli julmaa tappelijasukua. Sen silmistä puhkesivat viheriäiset liekit ja luolamaiset leuat näykkivät hurjasti. Niiden leukain väli ei ollut paljoa alle kahden jalan, kun sen suu oli ammollaan. Ne kävivät kiinni semmoiseen kohtaan, jolta tuntolonkero oli neljää tai viittä tuumaa vahva, ja leikkasivat sen vaivatta poikki, vaikka se olikin sitkeä. Mutta samassa sen ruumiiseen kävi kiinni neljä muuta lonkeroa — ja sillä tavalla, että vaikka se olisi kuinka temponut, hyppinyt ja haukkonut, niin sen oli aivan mahdotonta enää vahingoittaa kiinniottajaansa. Ei sukkelaan, mutta säälimättä se sitten kohotettiin ylös pesästään ja kiskottiin tuntolonkeroiden kiehuvaan rykelmään. Suuret mustat silmät tuijottivat siihen ilmeettömästi. Papukaijan nokka aukeni ammolleen, ja onkimies, pää edellä sen sisään tungettuna, nielaistiin yhdellä pitkällä tukehuttavalla kulauksella.
Tyytyen toistaiseksi tähän sangen vankkaan ateriaan valkoinen hirviö nojasi suojattoman selkänsä valaan luurankoa vastaan, osaksi sen sisäänkin käyden. Kiertäen tuntolonkeronsa huolettomasti kääröön eteensä se näytti vaipuvan uneen silmät auki. Kun kaikki oli jälleen tyyntynyt, niin kiiltomatoryhmät sytyttivät uudelleen valonsa, samoin kuin ryömivät, ruusunpunaiset ja viheriäiset tähdetkin ja kaikki nuo syöksyvät, lomittain suihkivat, puoleksi näkymättömät virvatuletkin, jotka vetelivät fosforivaloaan läpi raskaan veden. Kaunis kaivomainen ja herkkä violetti liekkonen se vain ei enää nyökytellyt eikä vietellyt ketään ankkuripaatensa päällä viittäsataa syltä syvissä pohjavesissä.