Heti kun temmellys oli asettunut ja virvatulet alkaneet uudelleen ilmaantua, levisi jollain ihmeellisellä tavalla tieto siitä, että ison paaden viereen oli pidot katettu. Aivan muutamassa minuutissa olivat kuolleen airokalan molemmat jäljelle jääneet osat — pyrstö ja aseistettu pää — ahnaan tappelevan elämän ja ihmeellisen liekkisekamelskan keskuksina. Veripunaisia syvän meren äyriäisiä, hirveän muotoisia vääntyneitä rapuja, kaloja, jotka olivat paljasta päätä ja leukaa, pitkin siimamaisin pyrstöin, kaloja, jotka olivat paljasta vatsaa ja repivää papukaijan nokkaa, olentoja, joilla ei ollut silmiä, vaan pitkät hapuilevat tuntosarvet, ja olentoja, joiden suunnattomat tuijottavat silmät olivat aivan suhteettomat ruumiiseen verraten, näitä siinä oli vimmatusti repimässä molempia jäljelle jääneitä löyhiä lihakappaleita, taikka toisiaan, milloin se näytti mukavammalta. Niiden värikkäät valot pujottelivat ja punoutuivat yhteen, kunnes uhrin joka riekale oli yhtä vääntelevää, sykähtelevää hehkua.
Kun kaikki nämä raivoiset mässääjät olivat jotenkin vähäpätöisiä kooltaan — kalamuodoista suurin tuskin jalkaa pitempi — niin ei herkuttelijain kesken vähään aikaan sentään sattunut aivan joukkotuhoa. Mutta lopulta siihen souteli kolme omituisen näköistä muukalaista katsomaan, mitä oli tekeillä. Ne olivat mustia, lyhytvartisia kaloja, parin jalan mittaisia, vatsan alla rumat riippuvat pussit, pää ulottuen melkein puoleen ruumiin mittaan ja suu halkaistu ikeniä myöten. Ne uivat paikalle ilman kiirettä, tarkastelivat aseman ja avasivat suunsa.
Ja niin isot olivat niiden hämmästyttävät suut, että niiden oman ruumiin olisi helposti voinut vetää läpi pyrstöineen päivineen. Eläimet itse kävivät aivan vähäpätöisiksi näiden ammottavien ansakuoppien rinnalla.
Uudet tulokkaat alkoivat syödä, ei kuitenkaan millään suurella kiireellä. Ei muuta kuin ammensivat sisään ja rajusti nieleskelivät alas muuta hommaavia uhreja. Joka kerran joutui niiden leukain väliin, sillä ei ollut muuta kuin yksi tie, sillä ne leuat olivat täynnään pitkiä teräviä hampaita, jotka kaikki osottivat sisään päin avaraan ja näljäiseen nieluun. Kalat, ravut, äyriäiset, kaikki ne eroa tekemättä ammennettiin sisään ja väkivoimalla nieltiin alas suunnattomiin venyviin vatsoihin, joissa ne vääntelivät yhteen sullottuna kimppuna, kunnes voimakkaiden ruuansulatusnesteitten nopea hajottava voima asetti kaikki. Muutaman harvan minuutin kuluttua jokainen kolmesta tulokkaasta kantoi allaan vatsaa, joka oli paljon suurempi kuin koko muu elimistö yhteensä. Kankeasti ja vastahakoisesti ne sitten soutelivat pois etsimään jonkun syvän vuokkometsän suojaa, jossa saisivat rauhassa ruokaansa sulatella. Ja se vähä, mikä mässääjiä oli jäljelle jäänyt, jatkoi vain pitoja, ikään kuin ei olisi mitään tapahtunut, joka olisi ahmatteja häirinnyt.
Ruuansulatus tapahtuu näissä meren syvyyksien vatsoissa hirvittävän rutosti. Tunnin tai parin levon jälkeen oli täpötäyden väjyjän turvonnut ruumis alennut melkein yhtä litteäksi kuin tavallista. Sitä myöten kuin se aleni, heräsi uudelleen sen ruokahalukin, ja äkkiä sama häälyvä violetti pikku liekkonen alkoi uudelleen nyökytellä ja väreillä tuntosarvensa taipuneessa päässä liejuisen paaden päällä.
Tällä kertaa sen ei tarvinnut kauaa odottaa, sillä äskeisten pitojen maine oli tästä ennen hyljätystä paikasta tehnyt sangen suositun maailman kolkan. Uskomattoman hirveä ja haavemainen olento uiskenteli nyt hitaasti sivu. Ylen suurilla tyhjillä silmillään se huomasi violetin valotä'yn ja kääntyi sitä tutkimaan.
Uusi tulokas, joka hämärästi näkyi omassa viheriänhopeisessa valaistuksessaan, oli näköjään jonkinlainen kaksikantinen. Pituus noin viisi jalkaa, pää ja ruumiin takimainen kolmannes melkein kuin mahdottoman lihavan ja suurisuisen ankeriaisen. Se tosiaan olikin ankeriaisten heimon omituinen muotopuoli jäsen. Muotopuolisinta siinä oli vatsa, joka oli venynyt niin suunnattomasti, että sen kalvot olivat melkein yhtä läpinäkyvät kuin lasi, ja riippui pitkittäin ruumiin alla, vähin kuin ohjattava ilmalaiva. Tähän hämmästyttävään säiliöön oli pitkittäin somasti kääritty paksu mustahko kala, jonka pituus oli kokonaista puolenkolmatta jalanmittaa, ynnä kasa pieniä tulipunaisia katkorappoja.
Mutta tämänkin suunnattoman mahantäyden keralla tuo ihmeolento vielä tunsi sangen hiukaisevaa nälkää. Ehkä hän ajatteli, että violetti pikku liekkonen voisi olla piristävä mauste ruuansulatuksen edistämiseksi. Hän avasi leukansa selkisten selälleen ja souteli sitä ottamaan. Sen hehku jo miltei kutitteli hänen alaleukansa reunaa, kun se samalla kiepsahti vähän syrjään ja väisti. Samalla hänen turvonneen mahansa riippuva lieriö melkein hipaisi alla olevaa paatta. Paasi jakautui ja laiskasti, ilman ponnistusta, imaisi sen kaikkine puoleksi sulaneine sisustoineen itseensä. Kalliomaiset leuat armotta sulkeutuivat, ja typistettynä täten likimain tavallisen ankeriaan muotoiseksi uija suonenvedontapaisesti pyrstöään piesten syöksyi pois, jättäen jälkeensä kammottavan viirun verta ja fosforivaloa. Monta minuuttia se umpimähkään ryntäili piiriä välittämättä sen enempää vihollisista kuin riistastakaan, jota se ei voinut sen koommin hyväkseen käyttää. Kun ei enää ollut mitään, minkä hyväksi elää, niin se kääntyi kyljelleen ja vaipui pohjaan, ja ennen kuin se vielä lakkasi vääntelemästä itseään, kävi sen kimppuun siirtokunta ihmeellisiä pieniä sitruunankeltaisia äyriäisiä, joilla ei ollut silmiä ensinkään.
Keltaravut olisivat saaneet kirjavan lukuisen valikoiman kutsumattomia vieraita pitoihinsa seuraavain viiden minuutin kuluessa, ellei olisi sattunut tapaus, joka käänsi kaikkien huomion ylempiin vesiin. Aivan pään päälle ilmaantui isokokoista hehkua, joka laajeni ja kirkastui, sitä myöten kuin alas vaipui. Kun se tuli lähemmä, nähtiin vaaleanvihertävästä hehkusta syöksyvän valkoisia ja keltaisia, sinisiä ja ruusunvärisiä kiitäviä valoja. Sitten selvisi, että se oli kääntelevä röykkiö vimmatusti taistelevaa elämää. Lopulta se hitaasti vaipui merililjayhteiskunnan päälle ja osottautui nyt melkein paljaaksi valaanluurangoksi, jonka sisällä ja ulkopuolella kiehui joka lajia meren syvyyksien perkkaajakansaa. Ei ihmettä, että pienet sitrunankeltaiset äyriäiset saivat jäädä rauhassa päättämään vaatimattoman ateriansa.
Valaan olivat valaanpyytäjät iskeneet harppuunalla pinnalla, anastaneet siitä rasvan ja loput hylänneet. Punaisen raadon painuessa olivat sen kimppuun ensin hyökänneet ahnaat haikalaparvet, repien irti suunnattomia kolmikulmaisia lihakimpaleita. Kun se oli vaipunut niin syvälle, etteivät haikalat enää sietäneet painetta, oli jättiläisen runko jo melkein paljas. Haikalain jälkeen tulivat yhä karttuvin joukoin syvyyksien lukemattomat ahmatit asukkaat, niitä tuli joka sukua ja lajia lukuun ottamatta ryömiviä siilejä ja äyriäisiä, jotka eivät voineet pohjasta kauaksi lähteä, ja joka suuruutta kahdentoista, jopa viidentoista jalan mittaisista kamalista hauen kaltaisista olennoista, joiden hampaalliset leuat olisivat voineet opettaa varovaisuutta mahtavimmallekin haikalalle, aina pieniin, mustiin, kukkaromaisiin ja tuskin kämmentä suurempiin kaloihin, jotka olivat paljasta leukaa ja vatsaa, mutta ilman riittävää evävoimaa reväistäkseen irti ne mehukkaat palat, joihin olivat raatelevat hampaansa upottaneet. Tämän suuren rakennuksen hitaasti ja ympäri käännellen painuessa — sitä hitaammin, kuta enemmän paine lisääntyi — pienemmät eläinmuodot pysyttelivät, mikäli mahdollista, rungon sisäpuolella, jott'eivät joutuisi suurempien ja ahnaampien pitovieraitten tielle. Mutta olivatpa ne luurangon ulko- tai sisäpuolella, kaikkialla pidot olivat herkeämätöntä ja säälimätöntä sotaa, pitovieraitten yleisellä ja vilpittömällä puolueettomuudella nieleskellessä toisiaankin.