Nytpä aavemaisista kalahaamuista muuan, jolla oli pitkin kylkiä kahdenkertaiset rivit kiiltomatopilkkuja ja suunnattomat valkeahkot silmät, sattui huomaamaan väreilevän liekin ja liehui sitä tutkimaan. Vieras oli pieni — jalan mittainen vain — ja näytti sen vuoksi noudattavan asianmukaista varovaisuutta. Mutta kun se tuli lähemmäksi, niin siitä tuntui, että pieni violetti liekki mahtoi olla sekä hyvä syödä että vaaratta anastettavakin. Sille tuli kiire, ettei joku toinen nälkäinen matkamies kerkeäisi ennen. Omituista valaistustaan lukuun ottamatta se oli aivan saman näköinen kuin ylävesienkin tavalliset kalat; mutta syöksähtäessään valotupsua kohti se avasikin hämmästyttävän leveältä leukaa. Sen suu tosiaan aukeni aina pitkän pään juureen saakka.
Pikku liekkipä livahti syrjään, ikään kuin sillä itsellään olisi ollut silmät, ja sukelsi melkein pohjaan saakka, hyökkäyksen taitavasti väistäen. Ja samassa tapahtui ihmeellinen juttu. Latuska musta paasi, joka oli liekkiä kannattanut, kohosi ylöspäin ja halkesi. Halkeama oli luola täynnään pitkiä, järjestään sisään päin kallistuvia hampaita. Hyökkäävä aavekala katosi luolaan, joka sulkeutui lotkahtaen, ja kahden puolen sitä paikkaa, jossa se oli ollut, leiskahti kaksi kalpeata kylmää kalmansilmää. Niiden fosforivaloa kesti vain sekunnin tai pari. Musta paasi näytti taas yhtä hengettömältä ja laakakivimäiseltä kuin ennenkin, silmät himmeiltä napeilta; ja violetti pikku liekkinen, hitaasti nousten, alkoi taas viekottelevasti väreillä ja nyökähdellä sen päällä.
Äkkiä liekki sammui, katosi kerrassaan. Jakso väkeviä sysäyksiä oli häirinnyt raskasta vettä. Kaikki läheisyyden muut määrätyt valot — kiiltomatorypäleet, kiitävät pisteet ja tähdet, liukuvat silmät ja aaveviirit, jopa mistään piittaamattomien merililjainkin haaleat valoilmiöt — kaikki aivan äkkiä sammuivat, eikä näkynyt mitään muuta kuin likoeläinten utulänttejä ja pohjalietteitten epämääräisiä hohteita. Jossain tässä pimeydessä, liian kaukana näkyäkseen, mutta kyllin lähellä tuntuakseen ja säikäyttääkseen, tapahtui par'aikaa suurien hirviöiden tappelu. Kaikille manalan pienemmille olijoille tämä merkitsi "sammuttakaa tulet ja lymytkää!" Ei edes suurella laakakiviolennolla, vaikka se oli seitsemää tai kahdeksaa jalkaa pitkä ja runsaasti kahta leveä siltä kohdalta, johon luolamainen suu oli auennut, ollut vähintäkään halua herättää näiden tappelevain huomiota. Se pisti soman violetin täkyliekkinsä hyvään talteen ja tyytyi olemaan kaikkein joutavanpäiväisin kivilaaka, mikä milloinkaan oli valtameren pohjalla lietettä kerännyt.
Pian häiriö asettui ja taas vedessä vallitsi raskas hiljaisuus. Merililjat olivat syvyyksien asukkaista ensimäiset, jotka vähitellen rohkaisivat mieltään ja hitaasti sytyttivät haaleansinisten ja sinipunervain terälehtiensä hehkun. Tämä hehku oli vastustamaton viettelys kaikenlaisille vähäisille elimistöille, jotka uivat tai veden mukana häälyivät niiden luoksi, joutuakseen verenhimoisten, ainiaan nälkäisten kukkien saaliiksi. Sitten alkoivat toisetkin varovaiset olennot jälleen sytytellä virvatuliaan ja liikkua ympäri, uiskennella ja ryömiä — kalat, rapot, meritähdet, äyriäiset, hirveät merisiilit ja valtavat mustanpurppuraiset merimakkarat. Ja kaikista viimeisenä se hirveä väijyjä, meren syvyyksien onkimies, taas ripusti soman violetin kalmanlamppunsa leukainsa salatun luolan ylle.
Nämä kammottavat syvyydet eivät suinkaan olleet autioita — ei ainakaan tämä erikoinen osa niistä. Joka puolella kiehui salaperäistä, kiireellistä, melkein näkymätöntä elämää, pyydystäjiä ja pyydystettäviä. Mutta muutamaan hetkeen ei nyt mikään sen koommin lähestynyt häälyvää täkyä. Hirviö kävi levottomaksi. Sen ruokahalu oli suunnaton ja ruokahalun tyydyttäminen sen elämä. Mutta kun sillä kaikesta voimastaan huolimatta ei ollut nopeutta saalistaan takaa-ajaakseen ja tavottaakseen, niin ei se voinut muuta tehdä kuin odottaa ja vaipua liejuun yhä syvemmälle, jotta väijytys olisi sitä varmempi. Ainoa kärsimättömyyden merkki oli violetin pikku liekin yhä vilkkaampi ja maanittelevampi nyökyttely ja hääfyminen hennon tuntosarvensa päässä.
Ja pian sen toimeliaisuus saikin palkkansa. Sen huomasi peräti hullunkurinen rapumainen olento, jolla oli pieni pyöreä ruusunkarvainen ruumis, suunnattoman pitkäin jäsenellisten puujalkamaisten koipien kannattama. Sen leuat olivat melkein yhtä pitkät kuin ruumis, ja päästään se häälytteli kahta ohutta piiskamaista tuntolonkeroa, jotka olivat vielä hullumman pitkäveteiset kuin sen koivet. Näissä tuntoelimissä mahtoi olla joku herkkä äly, koska se huomasi väreilevän violetin valon; sillä siinä missä sen silmäin olisi pitänyt olla, oli vain kaksi mustaa neulannuppia, ei muuta kuin vähän merkkiä, että sen esivanhemmilla etäisinä rantavesi-aikoina oli ollut siinä silmät. Oli miten hyvänsä, ainakin tämä kurkimainen äyriäinen tä'yn huomasi. Se läheni sitä kylkimyyryä kummasti, mutta nopeaan, suuret leuat ahneesti haukkoen.
Mutta toinenkin kulkuri oli huomannut kiihottavan violetin valotupsun. Suunnaton veripunainen katkorappo, hummerin kokoinen, ui sitä kohti perä edellä. Se näki kylläkin selvään, olihan sillä kaksi ylenmäärin suurta silmää, kummankin vieressä hehkumassa kirkas valkoinen polttolasi-lamppu. Se ei nähnyt vain täkyä, vaan kylkimyyryä lähestyvän pitkäkoipisen kilpailijankin, ja kateellisella kiireellä se ampui alas. Ne saapuivat molemmat samalla haavaa. Pikku liekki vältti hyökkäyksen ja vaipui alas. Ne seurasivat, yhteen törmäten, ja sukelsivat mustaan luolaan, joka aukeni ja kohosi niitä vastaan. Luola imasten hotkaisi ja loksahtaen sulkeutui. Sekunnin tai pari ne hunnutetut kalpeat silmät sen kahden puolen näyttivät heikkoa viheriäistä kiiltoa, sitten jälleen sammuivat. Ja taas violetti pikku lamppu kohosi liejuisen paaden päälle täkynä viettelemään.
Seuraava ohikulkija, joka kiinnitti liekkiin huomionsa, oli niin pelättävän näköinen, että olisi luullut väjyjän säikähtävän ja laskevan alas täkynsä. Se oli suunnaton käärmemäinen "airokala", hyvinkin kahdeksantoista jalan mittainen; pään kahden puolen kaksi pitkää kapeata evää kuin airopari. Ruumis oli pituuteen verraten erinomaisen hoikka, tuskin enempää kuin jalan verta poikki mitaten, selkäevä kulkien pyrstöstä alkaen yhtä mittaa päälakeen saakka. Päälaella tämä evä kohosi moneksi mahtavaksi, ehkä paria jalkaa pitkäksi piikiksi, jotka kallistuivat eteenpäin vaikuttavasti ja uhkaavasti omistajan kuonon päälle. Ruumis oli hopeahko väriltään ja hohti tasaista himmeänviheriäistä fosforivaloa.
Airokala uiskenteli verkalleen väreilevää violettia täkyä kohti. Ja tämä odotti sen lähestymistä, vaikka se oli niin hirmuisen näköinen. Viimein se äkkiliikkeellä tavotti sitä, samalla avaten pienehkön ja jotenkin vaarattoman suunsa. Täky tietenkin katosi. Jo ammotti luola sen alla, kuukahti ylöspäin ja hairasi kiinni juuri airokalan kiduskansien taa.
Muutaman silmänräpäyksen pitkä pyrstö pieksi vettä epätoivon voimalla, kunnes ympärillä olevat valot kauhusta sammuivat. Mutta kaikesta pituudestaan ja voimastaan huolimatta saalis oli aivan voimaton näiden kamalain leukain ja pitkien raatelevien hampaitten likistyksessä. Muutamassa harvassa sekunnissa se oli kahtia purtu ja pää suojaavine okineen vierähti toiselle puolelle. Leveä ja kömpelömuotoinen onkija räpylöi liejusta aivan koholleen ja haukkasi ahnaasti väreilevää ruumista, puri siitä poikki parin jalan kappaleita ja nieleskeli niitä melkein ilman mitään ponnistusta. Sen vatsa paisui ja paisui, mutta se vain ahtoi sisäänsä herkkujaan, kunnes ei ollut jäljellä kuin kolme tai neljä jalkaa uhrin pyrstöä. Sitten se jälleen sijottui pesäänsä, liehutteli taiten eviään, kunnes sen turvonnut muoto jälleen oli liejun peittämä, ja ryhtyi sulattamaan jättimäistä ateriaansa. Kun ei tällä haavaa olisi ollut enemmälle ruualle tilaa, niin sai violetti täkyliekki jäädä ripustamatta.