Ja nyt mies, kärjen menetyksenkin uhalla, iski vimmatusti. Kärki sattui paikalle, tunkeutuen aivan pedon leuan taa; ja molempien käsivarsiensa koko voimalla mies työnsi niin pitkälle kuin meni. Karkeasärmäinen saarni repäisi itselleen uran aivan puhki; ja tukehtuvan parkauksella ja suonenvedontapaisesti taapäin jäykistyen tiikeri putosi maahan, vieden keihään mukanaan. Jonkun aikaa se kieputti itseään ympäri, kynsien ja yskien ja puhaltaen suustaan suuria verisiä vaahtoläikkiä. Lopulta se vaipui maahan ja makasi hiljaa.

"Kirottu elukka, kun taittoi keihääni!" Johns mutisi, salaten voitonriemua, joka paisutti hänen sydäntään. Sitten hän, hyvällä syyllä päätellen, että tämän pelätyn muodon läsnäolo puun alla karkottaisi tiehensä muut vieraat, asettui nukkumaan.

Seuraavana päivänä Johns jonkun aikaa oli kahden vaiheilla, mitä tekisi tiikerin ruumiille. Hän olisi halusta nylkenyt sen kuivatakseen nahkan auringonpaisteessa ja pitääkseen sen voitonmerkkinä ja vuoteen alustana. Mutta kun ei ollut muuta teräasetta, millä nylkeä, kuin simpukankuori, niin hän pelkäsi tehtävän suuruutta. Lopulta hän päätti, että pedon raato jääköön siihen varottavaksi esimerkiksi, opettamaan kaikille erämaan rosvoille, ettei puussa asujaa ollut hyvä pilkkanaan pitää. Hän kiskoi ruumista monta sataa syltä tuulen alle ja jätti sen hietikolle, jonkun sylen päähän tiheikön reunasta, jossa joka silmä saisi sitä tarkkaan tutkia. Hän oli varma siitä, että sanoma tiikerin tappajasta nopeaan leviäisi kautta metsän ja ettei häntä sen koommin häirittäisi.

Johns oli epäilemättä oikeassa näine päätelmineen, sillä arvovallalla on voimallinen vaikutus metsän heimon, samoin kuin ihmistenkin kesken. Hän oli osottanut itsensä tiheikköjen valtiaan herraksi, sen vuoksi hän itse oli valtias. Viisas ja metsän lakia kunnioittava elefanttikin olisi karttanut tulemasta tämän hallitsevan puunasukkaan maille. Mutta Johnsia seurasi onni eikä hänen näin nopeaan perustettu hallitusvaltansa joutunut pitkäaikaiselle koetukselle.

Toisena päivänä tiikeriseikkailun jälkeen nousi niemimaan tuulenalaiselle puolelle aivan särkän ulkopuolelle hollantilainen kauppakuunari, joka lähetti maihin veneen vettä noutamaan, sillä toisille saarien väliä kulkeville aluksille Johnsin joki oli tunnettu. Mailin tai parin päässä oli kauempana tuulen alla särkässä kapea aukko, josta laivavene pääsi sisään pujottelemaan, ja Johns piankin pääsi viettämään onnellista vallasta luopumistaan housuissa, jotka tosin olivat hivenen liian leveät hänen varrelleen, ja kurkkua karsivan ryypyn ääressä. Hänen juttunsa pani reippaitten pelastajien uskon aluksi kovalle koetukselle, mutta kun käytiin katsomassa kuolleen pedon raatoa, jonka kurkussa yhä oli se hätävarakeihäs, niin todistukset huomattiin vakuuttaviksi; ja Johns saattoi viedä arvovaltansa mukanaan kuunarin kiillotetulle kannelle. Ne olivat kevyet matkakapineet, mutta hänen silmissään arvokkaat.

VIRVATULIEN MAAILMASSA,

Noissa hirmuisissa syvyyksissä, tuhatkunta metriä suoraan alaspäin valtameren tuulisesta vihreän purppuraisesta pinnasta ja kermanvalkoisesta lentävästä vaahdosta, siellä ei ollut aavistustakaan mistään päivän valon kaltaisesta. Niiden syvyyksien ihmeelliset asukkaat eivät koskaan voineet kauaskaan kohota auringon paistamia vuolteita kohti eivätkä elää niistä tietoa saadakseen; sillä kohotessaan ylöspäin kauheasta paineesta, jossa ne elivät, niiden koko ruumis vääntyi liitoksistaan, taikka vatsa kääntyi nurin kuin säkki, silmät pullistuivat kuopistaan, taikka hajosivat elinten hatarat kudokset. Niinpä ne elivät elämäänsä ilman tietoa tai aavistustakaan auringosta, tyynessä, jota ei vimmatuinkaan hirmumyrsky voinut koskaan toivoa häiritsevänsä.

Ei näissä syvyyksissä silti vallinnut aivan ehdoton eikä ainainen pimeys. Siellä täällä uiskenteleva yhteiskunta vähäpätöisiä olennoita, likoeläimiä, niiden sukuja, jotka öisin valaisevat meren pintaa, muodosti laikan utuista hohdetta. Heikkoa häilyvää vaaleutta, joka tuon tuostakin hälveni melkein sammuakseen ja taas elpyi, ikään kuin olisi sille heikosti henkäisty, huokui sieltä täältä, missä merililjametsät omituisine kasvimaisine eläinryhmineen peittivät laajalti alaa. Ja lietteen peittämän meren permannon leveät aaltoilut synnyttivät heikompaa fosforihehkua, jonka tähden ne saivat jonkun vähän näkyväisyyttä. Jos silmät olivat kyllin herkät havaitsemaan sen heikot väreilyt, niin vallitsi syvän meren pohjalla ainakin paikoittain jonkinlainen aavemainen hämärä.

Tämän hajanaisen hohteen ohella, joka näytti aivan alati olevan sammumaisillaan sulasta heikkoudestaan, välähti tuon tuostakin miedosti näkyviin ikään kuin joku kiiltomatoparvi jonkun pykälän tai liljaryhmän alla, seuraavassa hetkessä tavallisesti jälleen sammuakseen. Hyvin usein häälytettiin kuin kahden pienokaisen lampun sinertävää tai violettia liekkiä sirosti puoleen ja toiseen, ikään kuin näkymätön kantaja olisi jotain etsinyt näistä salatuista pimeyksistä. Haaleita viuhkoja ja valosilmiä ilmestyi, kiiteli ja katoili joka taholla. Ja toisinaan sujahti pimeyden poikki ikään kuin kalan haamu, kaksi pitkää valoviiriä kuonosta perässä liehuen, evät haahmoutuen sumuisena loisteena ja pitkin kylkiä kahdenkertainen rivi lauhasti hehkuvia täpliä. Sitä ehkä seurasi suurempi haamu, aavemaisen kalpea, jolla oli suunnaton pää ja pitkä huojuva ruumis, ja se ehkä sukelsi pakoon merililjain sitkeitten varsien sekaan. Missä milläkin tavalla, missä mitäkin haaveellista muotoa, virvatulia, liehui kaikkialla kautta tämän äänettömän synkeyden.

Eräässä paikassa, ehkä parisen jalkaa mahtavan latuskan paaden tapaisen yläpuolella, riippui pienoinen tupsu violettia tulta. Hennon valon sydämestä ujui jonkinlaista untuvaa, sädekehä heikosti hehkuvia lankoja. Tästä lauhasta säteilystä saattoi päästä sen verran selville, että liekkikukkanen riippui hoikan ruokomaisen vavan päästä, joka huojui kevyesti silloin tällöin, vaikka ympärillä oleva vesi olikin alallaan. Kannattava vana näytti kasvavan latuskasta paadesta, jonka mustahko väri sulautui ympäröivän lietteen hämäriin aaltoviivoihin, sen toisesta päästä. Kaunis pieni liekki milloin väreili, milloin nyökytteli vartensa päässä, milloin hävisi melkein näkymättömiin, puhjetakseen taas kahta kirkkaammin palamaan, ja kaiken kaikkiaan oikkuili tavalla, johon ei ilmennyt syytä, ei aihetta.