Johns silmänräpäyksessä tointui hämmästyksestään. Äänen salaperäisyys se oli häntä säikäyttänyt. Heti kun hän sen älysi, palasi hermovaltakin. Tuntien jalkainsa vikkelyyden hän varmasti tiesi voivansa välttää elukan hyökkäyksen ja hädän tullen pelastua laguniin sukeltamalla. Mutta häntä ei haluttanut juosta pakoon, jos se oli vältettävissä. Hän piti paikkansa, tanakkana ja valmiina, ja tyynenä kohtasi elukan mulkoilevan katseen.
Ensin härkä näytti aikovan hyökätä, ikään kuin olisi ihmisen paljas läsnäolokin sitä suututtanut. Se kuopi hiekkaa vihaisena, mutta epäröiden. Se mölähti ja astui pari askelta lähemmäksi. Mutta ihmisen ehdoton liikkumattomuus ynnä hänen levollinen katseensa näyttivät suureen eläimeen vaikuttavan kuin kylmä kylpy. Sen vihainen häntä alkoi vaipua. Se vilkaisi sivuun, ikään kuin muuta asiaa muistellen. Ja lopulta se synkästi kurkustaan mörähtäen kääntyi pois ja astua löntysteli joelle. Kerran tai pari se seisahtui ja katseli taakseen uhmaavasti, ikään kuin puolittain odottaen, että ihminen ajaisi sitä takaa. Mutta Johns jäi paikalleen keihääseensä nojaten, kunnes puhveli oli kaalannut joen poikki toiselle rannalle. Mutisten sitten itsekseen, "parasta nukahtaa nyt, jos mieli pysyä yöllä valveilla", hän lähti puulleen ja kapusi oksiin keveästi ja sievästi kuin simpanssi.
Nukuttuaan sikeästi päiväsydämen helteen Johns käytti loput valon aikaa asemansa lujittamiseen. Hän kiskoi puuhun koko joukon soveliaita hylkykappaleita ynnä suikertelevan metsäviiniköynnöksen sitkeäsyisiä pitkiä varsia. Köynnöksiä köytenä käyttäen hän rakensi varsin lujan lavan ja sen ympärille korkeamman kaiteen, jottei maatessaan maahan putoisi. Tämä saattoi jo kylläkin kelvata haaksirikkoiselle, hän tuumaili, kunhan vain leopardit rauhaan jättäisivät. Ja elleivät jättäisi, niin nyt hän arveli kykenevänsä antamaan niille terveellisen opetuksen.
Vähän ennen auringonlaskua hän kantoi puuhun suuren kimpun pisankeja ynnä kuivan kuusen kappaleen, jonka oli hylkytavarain seasta löytänyt, ja vielä puolen tusinaa kovia teräväreunaisia kuoria. Hän aikoi käyttää pakollisen valvonta-aikansa kaapiakseen varastoon hienoa puunpötyä, joka kelpaisi sytykkeeksi, kun alkaisi tulen tekeminen. Mutta moisen rauhallisen ja kotoisen illanvieton nautinto ei ollutkaan hänelle suotu, kuten hän oli aikonut. Hän ei vielä ollut kokenut tiheikön kaikkia mahdollisuuksia.
Kaukaa metsän takaosista kuului voimakas karjunta, ja pelon väristys karmi hänen selkäpiitään. Semmoista ääntä ei leopardi kyennyt päästämään. Hän tiesi paikalla, että vain jalopeura tai tiikeri kykeni sillä tavalla itseään julistamaan. Mutta jalopeuroja ei pitänyt olla näillä pituus- eikä leveysasteilla. Mitä hän kehnoine aseineen mahtaisi tiikerille? Hänen sydämensä muutamaksi minuutiksi putosi sinne missä kengät olisivat olleet, jos hänellä olisi kengät ollut; ja hän ajatteli, kuinka hänen nyt täytyisi joka hetki pelätä ja vahtia, valmiina silmänräpäyksessä pakenemaan puunlatvaansa kuin säikytetty apina. Mutta ikään kuin lämmin tulva kautta kaikkien suonien syöksähti sitten takaisin hänen vanha luottamuksensa ihmiseen eläinkunnan herrana. Hän itse, niin hän itsekseen vakuutteli, vaikka olikin yksinään ja alasti ja maassa muukalainen, oli kuitenkin kaikkien näitten petojen herra, ylin kaikista, niin kauan kuin ei tahto eikä rohkeus pettänyt. Hän oli lukenut, kuinka alastomat villit monessa syrjäisessä maailman kolkassa metsästävät sekä tiikerejä että jaguareja yksin ja ilman muita aseita kuin terotettu seiväs. Hän lupasi opettaa tiikerin ajan tullen tieltään väistymään, samoin kuin olivat leopardi ja puhvelikin väistyneet. Hän istui ja pimeässä simpukankuorella kaapi keihäänsä epätasaista kovaa kärkeä, kunnes se melkein oli suippo kuin neula.
Sen karjunnan jälkeen ei iltahämyssä ollut kuulunut muitten joella juomassa käyvien ääniä. Kauan kestävä hiljaisuus alkoi tuntua pahaa ennustavalta, ja Johns huomasi pingoittavansa kuuloaan niin kiihkeästi, että alkoi kuvitella olemattomia ääniä. Hän mielestään kuuli raskaitten käpäläin tallustelua puunsa alla, mutta alas kurkistaessaan hän selvään näki, ettei siellä ollut mitään.
Vihdoin kuu nousi. Se tuskin oli kohonnut toinen puoli merestä, punaisena, vääntyneenä, kovin paisuneena kiekon puolikkaana, kun tiikeri tuli esiin tiheiköstä jonkun satakunnan askeleen päässä, astuen suoraa päätä päin kuuta. Ilmeisestikin sillä oli vihiä ihmisen läsnäolosta, sillä se haisteli uhkaavasti udellen ja kulki oikopäätä puuta kohti.
Johns tiesi varmaan, etteivät tiikerit yleiseen harrastaneet puuhun kiipeämistä. Mutta hän tiesi myöskin, että monet villieläimet tiukan tullen saattavat häpeään luonnonhistorian hyväksytyt lait. Hän oli kuitenkin valmiina vikkelyyden puolesta pitämään oksien seassa puoliaan vaikka mitä tiikeriä vastaan. Kun siis juovainen, katalan näköinen peto saapui puun alle ja kohotti hänen silmiään kohti pelättävät silmänsä, niin mies uhmaten kirosi sitä ja heitti alas hylkypuun palasen.
Sattui niin mukavasti, että pirstale osui aivan poikkipuolin tiikerin kuonoon. Tämä ärisi hämmästyksestä ja raivosta, kulki takaperin, kyyristyi ja suurenmoisella hypyllä tavotteli alinta oksaa, sitä kohtaa, missä se suorin kulmin lähti rungosta. Vankoilla etukäpälillään se kävi haaraan kiinni ja riippui siitä sekunnin tai pari, takakäpälillään repien puunrunkoa, voidakseen kohottaa itsensä aivan ylös.
Tätä Johns juuri oli odottanut ja suunnitellut; ja hän oli nyt valmiina, lavallaan pitkällään maaten, keihäs kädessä. Sohaisten alaspäin terävään, vaikk'ei liian raskaasti — pelkäsi kärjen katkeavan — hän survaisi petoa kahdesti naamaan ja puhkaisi siltä toisen silmän, hävittäen sen kokonaan. Tiikeri tuskasta karjui, sai toisen takakäpälänsä oksan päälle ja kurotti päätään kauas sivulle välttääkseen kasvojaan puhkovat iskut. Tämä asento paljasti sen kurkun ja kaulan.