Kuun vaakasuorien säteitten puuhun kaikkialle tunkeutuessa Johns tiesi, että hän vaalean ihonsa vuoksi oli viholliselle sangen selvään näkyvä. Hän hieman käänsi päätään, niin että kuutamo valaisisi hänen kasvonsa, ja katsoi alas pedon ylöspäin suunnattuihin silmiin. Sitten hän alkoi puhua.
"Korjaappas tästä luusi!" hän käski sangen verkalleen, tavu tavulta, rautaisella äänellä. "Hoida sinä omia asioitasi, äläkä pistä nokkaasi minun asioihini!"
Peto näytti epäröivän. Kerran tai pari sen silmät väistivät, palatakseen taas paikalla miehen silmiin. Tuo vakava käskevä katse kylläkin selvään kertoi, ettei tämä ollut vapiseva uhri, vaan vastustaja peloton ja valmis tappelemaan. Kuinka vaarallinen vastustaja hän mahtoi olla, tuo vaaleanvärinen olento väistämättömine silmineen, sitä hän ei kyennyt arvostelemaan. Se näytti olevan yhtä suuri kuin hän itsekin, ja kieltämättä se oli perin ihmeellinen ja ennen kuulumaton ulkomuodoltaan. Ja entä nuo äänet, joita se päästi. Kovia ne eivät tosin olleet, mutta niissä oli joku käsittämätön uhka. Vaikka leopardi olikin niin julma ja verenhimoinen, niin ei se oikeastaan etsinyt tappelua tappelun vuoksi. Se oli tottunut näkemään sanattoman kauhistuksen niissä silmissä, jotka sen katseen kohtasivat. Uhria se etsi eikä vastustajaa. Tietenkin se tiesi, että oli eläimiä, jotka olivat sitä itseään hirmuisempia. Tiikeriä se esimerkiksi väisti niin kaukaa kiertäen kuin suinkin. Ja väistipä se salavihkaa vanhaa puhvelihärkääkin, kun satuttiin metsäpolulla vastakkain tulemaan. Saattoiko tuokin puuhun noussut olento olla hänen herransa?
"Tämä puu on minun", jatkoi ylhäältä sama kylmä ääni, verkalleen, sana sanalta. "Pysy sinä siitä erilläsi. Lähdetkös!"
Noissa äänissä oli luottamus ja varmuus, jotka ällistyneen eläimen mielestä tuntuivat perin hämmentäviltä. Vähitellen se näytti päättelevän, ettei hänellä ollutkaan mitään erikoista riitaa tämän itsestään varman muukalaisen kanssa, joka tuijotti häneen alas oksien seasta. Se käänsi pois päänsä ja oli muutaman sekunnin unohtavinaan, että vierasta olikaan. Sitten se pyörsi pois ja lähti ilman kiirettä tassuttamaan tiheikköä kohti.
Vaikka Johns riemusta sykähteli tämän merkitsevän voiton saatuaan, niin pääsi häneltä kuitenkin syvä helpotuksen huoahdus, kun leopardi oli kadonnut. Sillä hän tiesi, että taistelun päätös hänen aseensa mitättömyyden ja jalansijan epävarmuuden vuoksi olisi ollut epätietoinen, jos se olisi täytynyt taistella. Hän älysi, ettei ollut hyvä nukkua muuta kuin täyden päivänvalon aikana. Lopun yöstä hän vietti tuumia hautoen, kuinka laittaisi puussa pakopaikkansa vähän varmemmaksi ja miten saisi hankituksi enemmän ja parempia aseita. Pitkin yötä saapui tuon tuostakin toisia tiheikön asukkaita joelle juomaan, enimmäkseen hirven heimon eri lajeja, vielä joku puhvelikin, pienempiä eläimiä, joita hän ei tuntenut, toinen oselotti tai ehkä kaksikin ja vielä leopardikin, ellei se ollutkin sama, kuten hänestä tuntui. Auringonnousun aikaan kulkijoista tuli loppu. Silloin hän pariksi tunniksi vaipui raskaaseen uneen.
Hän heräsi hätkähtäen ja vakuutettuna siitä, että leopardi paraillaan kiipesi puuhun hänen kimppuunsa käydäkseen. Hän tarttui nuijaansa ja silmät selki selällään ja valmiina tappeluun kumartui lavansa reunan yli. Mutta ei mitään sen uhkaavampaa näkynyt kuin iso punahelttainen kakadu, joka kiikkui läheisestä oksasta pää alaspäin, kohotti pystyyn uhkean harjatöyhtönsä ja katseli häntä jonkinlaisella juhlallisella ilkeämielisyydellä. Hän purskahti nauruun ja lintu lensi tiehensä harmistuneena kirkaisten. Johns kiipesi sitten reippaasti alas puustaan, ui laguunin kimaltelevassa suolaisessa vedessä ja alkoi sitten syödä pisankeja ja mangostanoja aamiaiseksi. Mielellään hän tällä kertaa jätti sikseen simpukat, luvaten heti käydä käsiksi siihen pulmalliseen juttuun, kuinka saisi tulta tehdyksi hankaamalla, kunhan ensinnä olisi suoriutunut kiireellisimmästä, hankkinut aseet ja turvallisen asunnon.
Etsiskeltyään melko kauan rannikolla olevain ajopuitten seasta hän lopulta löysi kappaleen patsaaseen kiinnitettyä kevyttä käsipuuta. Väännettyään sen irti, joka oli vaivalloinen työ ja oli vähällä hukuttaa hänet omaan hikeensä, hän halkaisi sen pään teräväksi hampaalliseksi kärjeksi. Puun hän huomasi saarneksi, kovasyiseksi, eikä liian hauraaksi; ja hän tyytyväisenä totesi, että hänellä tässä oli varsin tehokas keihäs, jolla saattoi pistellä vihollista alaspäin, jos se yritti hänen lavalleen kiivetä. Mutta vaikka hän etsi koko aamun, pään päällä ja olkapäillään märkiä lehtiä katteena, niin ei hän löytänyt nuijaa, joka olisi ollut yhtä tepsivä kuin ennen hankittu. Paksun rautanaulansa keralla, joka kuokkamaisena nokkana oli pystyssä pään toisessa kyljessä, siinä ei ollut muuta vikaa kuin keveys. Keveys, hän päätteli, oli korvattava sitä suuremmalla lihasvoimalla lyödessä.
Hakuhommiin kiintyneenä Johns oli hetkeksi unohtanut ne vaarat, joita ehkä väijyi rantaäyrään yläreunaa seurailevan vihannan tiheikköseinän takana. Äkkiä raskas, röhkivä hengitys aivan vieressä sai hänet kiepahtamaan ympäri, ja samalla hän tunsi hiuksien nousevan pystyyn päälaellaan.
Vain kymmenkunnan askeleen päässä seisoi vanha puhveli, silmäillen häntä ilkeämielisesti.