Ja hän päätti varustaa itselleen huomeneksella enemmän aseita, varsinkin jotain peitsen tai keihään tapaista, jolla voisi tapella pitemmänkin matkan päästä kuin nuijalla. Hän muisteli kaipauksella repeteririhlaansa ja kätevää pistoolipariaan, jotka olivat menneet laivan mukana pohjaan. Näitten turhien kaipailujen jälkeen hän alensi vaatimuksiaan himoitakseen hyvää jousta ja nuolia, jotka olisikin voinut helposti saada aikaan, kunhan vain olisi ollut puukko. Mutta tämä oli yhtä turha haave kuin rihla ja revollikin. Hän malttoi mielensä pienellä soinnuttomalla naurahduksella, kohotti olkapäitään, tutki tuntijan silmällä pitkiä suonekkaita käsivarsiaan ja alastoman ruumiinsa lihaksia, ja hätkähtäen äkkiä siitä ajatuksesta, että hän oli suistunut aseettoman ihmisyyden paljaalle peruskalliolle saakka, hän vannoi kaikille hyökkääjille näyttävänsä, että hän oli pystyvämpi eläin kuin paraskaan niistä.
Ja erällisen elämän sattuma sovittikin niin, ettei hänen tarvinnut kauan odottaa, ennen kuin tämä päätös joutui koetukselle. Tuskin ennätti puun alla kareileva puro, puhvelien käynnistä sekaannuttuaan, uudelleen selkeäksi juosta, kun sen partaalle saapui pari pientä kaurista juomaan. Väijytystä peläten ne etsivät aukeata kohtaa, jopa ohi Johnsin puusta, ja joivat arkaillen, vuoron jälkeen, joka toinen sekunti päätään kohotellen ja vahtien. Mutta kaikesta valppaudestaan huolimatta ne eivät voineet huomata vihollista, joka jälkiä pitkin varkain lähestyi. Se oli hoikka vilkkaan täplikäs oselotti, ja se hiipi niiden perässä ääneti kuin varjo, pysyen huolellisesti Johnsin puun takana piilossa. Tultuaan puun tyvelle iso kissaeläin litistyi maata myöten ja kurkisteli varovasti ympärilleen, näköjään epätietoisena siitä, joko se oli kyllin lähellä, jotta hyökkäys riistan kimppuun menestyisi.
Ennen kuin se vielä ennätti päätöstään tehdä, näyttivät kauriitten pitkät valppaat korvat käsittävän jonkun uhkaäänen takaapäin tiheiköstä. Vain sekunnin osan ne molemmat seisoivat jäykkinä, korvat, silmät ja kuono ääntä kohti terotettuina. Hypyllä niin kevyellä kuin olisi tuulahdus ne kohottanut ne sitten loikkasivat joen poikki ja pakenivat pois meren rantaa pitkin. Oselotti, pettymyksessään pitkät valkoiset hampaansa paljastaen, syöksyi ylös puuhun ja kurkisteli taapäin jälkiään myöten nähdäkseen, mikä oli saaliin pois säikäyttänyt. Kun ei mitään näkynyt, niin se lähti kiipeämään korkeammalle, ikään kuin paremmin nähdäkseen — ja kohtasi ihmisen vakaat silmät, jotka tuijottivat yläältä lavan reunan takaa.
Kavahtaen takaisin säikähtyneellä ärinällä ja korvat niuhassa pitkin kalloa se kyyristyi oksalleen ja tuijotti ylöspäin miehen silmiin. Mutta Johns ei pitänyt oselottia vakavan toimen arvoisena. Hänestä se tuskin oli muuta kuin isommanlaatuinen villikissa. Mutta häntä ei miellyttänyt, että se, sen enempää kuin koko sukukaan, omine lupineen tuli hänen puuhunsa. "Menetkös siitä", hän tuimasti käski ja löi yhteen käsiään. Häntä kankeana ja pörhistyneenä hämmästynyt eläin pudotti itsensä kummittelevasta puusta ja kapaisi tiheikköön.
"Taitaapa se riittää sinun tapaisillesi", naurahti mies itsekseen ja rupesi järjestämään vuodettaan mukavammaksi.
Hämärän nopeaan saetessa tähtikirkkaaksi pimeäksi Johns ei enää kyennyt erottamaan veden partaalle pyrkiviä haahmoja. Ne pysyivät lähellä tiheikön reunaa, epämääräisinä liikkuvina varjoina vain, jotka tuskin muuta kuin veteen koskivat, jälleen kadotakseen. Toisinaan kuitenkin raskas jalkain töminä ja läiskeet ilmaisivat, että jotkut vieraista olivat melkoisen kookkaita, olivatpa muutoin minkälaatuisia tahansa. Kerran kuului vähän kauempaa tiheikön sisästä hätääntynyt rääkäisevä parkaus, jota seurasi lyhyt tepastelu alusmetsän seassa, ja Johns siitä päätti, että joku eläin hirvaitten tai kauriitten heimoa oli joutunut oselotin saaliiksi. Ääntä seurasi näkymätön mutta melskeinen pakokauhu joen partaalla. Sitten tuli hiljaisuus, jota hyökyjen jyminä ulkoriutoilla ennemmin syvensi kuin häiritsi.
Lämmin merituoksuinen ilma oli kuin unijuomaa, ja Johns tunsi nyt unen käyvän ylivoimaiseksi. Hän alkoi uskotella itseään, että tässä lavalla saattoi ruveta hyvässä turvassa nukkumaan huolimatta kaikesta siitä rosvoelämästä, jota koko tiheikkö nyt vilisi. Hyvin hän kyllä aivojensa takakammiossa tiesi, että se oli mieletöntä, mutta hän alkoi juuri taipua ja luiskahtaa näköjen maailmoihin, kun mereltä tulvaava hunajankarvainen valo hänet havautti Kuu teki paraillaan nousuaan. Hän tuijotti ulos sitä kohti, ja rajattoman ja ainaisen poloisuuden tunne äkkiä kouristi hänen sydäntään. Sitten hänen korvaansa kantoi takaa päin heikkoa ääntä ja hän käänsi päätään. Joen äyräällä, täplät kirkkaina edestäpäin tulevassa valossa, litteä julma pää kohotettuna kuuta katselemaan, seisoi suunnaton leopardi.
Johns tiesi, että leopardi kiipee puuhun yhtä vikkelään kuin oselotti. Ääneti hän tapasi pientä nuijaansa ja tunnusteli sen päässä olevaa naulaa, oliko se lujassa. Hän olisi nyt suonut, että olisi ymmärtänyt varustaa itselleen keihään. Mutta hän rohkaisi luottavasti mieltään ja jännitti jäseniään epävarman tappelun varalle, joka tässä näytti olevan tulossa.
Leopardi alkoi samalla haistella ilmaa, ikään kuin vainuten hajua, joka häntä oudostutti. Että se oli haju, joka sen vihaa kiihotti, näkyi selvään korvain niuhistuksesta ja hännän kiertelystä. Mutta ilmeisestikään ei tämä ihmishaju ollut sille tuttu. Se hiipi varkain ympäri, kunnes sattui ihmisen jäljille. Silmänräpäyksessä se jäykistyi valppaaseen valmiuteen. Tässä oli jotain tuntematonta ja vaarallista. Sangen varovasti se seurasi jälkiä puun luo, haisteli runkoa ja kohotti päätään oksien sekaan tuijottaakseen.
Kylmästi mies katsoi alas siihen kalpeaan julmaan paloon.