Mailin päässä oli tyynen veden takana kullanvalkea ranta päivänpaisteessa hehkuen, matala puro sen poikki mereen kierrellen.
Johns muisti paikalla varoa ja uiskenteli verkalleen rantaa kohti, tutkien joka puun ja pensaikon, oliko missään uhkaavaa elämän oiretta. Papukaijoja lörpötteli ja kirskui seuranrakkaasti puron reunalla puitten latvoissa, ja tämä paikalla rauhotti häntä, ettei ainakaan lähimmässä läheisyydessä ollut ihmisolentoa eikä väijyvää petoeläintä. Hän ei tiennyt, mitä piti odottaa tässä tuntemattomassa maassa — jota hän epäili joksikin saareksi — hänellä kun ei ollut minkäänlaista osviittaa päättääkseen, oliko se Uuden Guinean ryhmän ulkosaaria, vai kuuluiko Sumatran saaripiiriin. Hän tiesi, että jos se kuului Uuden Guinean ryhmään, niin ei siinä ollut sen vaarallisempia eläimiä kuin metsäkarjuja, käärmeitä tietenkään lukuun ottamatta. Jos se taas oli Sumatran saariston ulkokulmia, niin hän tiesi, että täällä saattoi tulla vastaan Malaiji-niemimaan kaikkia julmimpia petoja. Kaiken kaikkiaan hän sittenkin toivoi jälkimäistä vaihtoehtoa, sillä ei ollut vihannan pyöreän maan pinnalla villieläintä, jota hän olisi pelännyt yhtä paljon kuin Uuden Guinean tiheikköjen villejä ihmisiä.
Kahlaten joen suussa maihin Johns rupesi suulleen ja joi pitkin siemauksin sen makeata ja puhdasta, vaikka melkein kuumaa vettä. Etsien sitten lähimmän varjon hän kävi istumaan selkä puuta vastaan ja silmät tiheiköissä, aikoen levätä ja punnita mahdollisuuksiaan. Hän oli vimmatusti uninen koko yön kestäneen uinnin ja edellä käyneiden jännityksen ja rasitusten päiväin jälkeen, mutta hän ei tahtonut nukkua, ennen kuin oli vähän pinnistänyt ajatuksiaan. Ajatteleminen kävi kuitenkin piankin mahdottomaksi. Huomatessaan silmäluomien väkisinkin umpeen painuvan ja kaikenlaisten kummien näkyjen kiitävän kautta aivojen silmänrävähdyksien välillä, hän kiipesi korkealle puuhun, punoi pari vierettäistä oksaa yhteen tueksi itselleen ja paikalla ja arvelematta vaipui uneen.
Hän nukkui muutamia tunteja uupumuksen raskasta unta, nukkui päiväsydämen raskaan helteen ja iltapäivää hyvän matkaa, mutta lopulta hänet herätti nälkä ja epämukavan, sietämättömän makuupaikan vaivat. Hän hieroi nuorteammiksi kangistuneita jäseniänsä ja huomaten sitten, että puu oli varsin sovelias pakopaikaksi, koska siihen oli helppo äkkiä nousta, hän taittoi enemmänkin oksia ja punoi itselleen varsin turvallisen lavan, jolle hän levitteli pienempiä oksia ja lehtiä, niin että siitä tuli mukiin menevä vuode. Tämä antoi hänelle omistamisen rauhottavan eläimellisen tunteen. Hänellä oli pesä — jotain kodista käyvää.
Sitte hän kapusi alas maahan ja lähti etsimään jotain syötävää.
Pian hän näkikin, ettei ainakaan ruuan puolesta olisi paljon huolta. Ei tarvinnut muuta kuin omasta puustaan kurkottaa lähimmän naapurin oksiin, niin saattoi poimia kypsiä mangostanoja [Itä-Intiassa kasvavan Garcinia mangostanan hedelmä] niin paljon kuin vain halutti. Vajaan satakunnan askelen päässä oli lehto metsäpisankeja. Ja hän oli varma siitä, ettei ravitseva duriokaan [Durio Zibethinus on eräs Itä-Intian hedelmäpuu, jonka siemeniä paahdetaan ja syödään kuin kastanjoja. Suom. muist.] ollut kaukana, ja rantalagunin tyynessä vedessä oli varmaan yllin kyllin mehukkaita simpukoita. Syötyään pahimman nälän tyynnyttämiseksi mangostanoja ja pisankeja hän taittoi ja oksi ohuen, mutta raskaan oksan nuijaksi ja, alastomana kuin ensimmäinen ihminen puiden latvoista maahan lähtiessään ja ylivaltaa nelijalkaisilta kilpailijoiltaan kiistämään ruvetessaan, hän astui varjosta esiin ja melkein ylpeänä käveli rantaäyrään poikki veden partaalle. Voimakkaana ja notkeana, oivallisesti kehittyneenä, hän ei suinkaan pelästynyt ilkialastomuuttaan eikä suojattomuuttaan, vaan tunsi rohkeutensa yhä jäykemmin nousevan kohtaamaan niitä vaaroja, joita hän tiesi edessään olevan.
Rannalla hän nyt huomasi hajallaan sangen runsaasti ajopuita ja kaikenlaista rauskaa. Näiden seasta hän paljon pengottuaan ja käänneltyään löysi moniaan kappaleen, jonka toisessa päässä oli naula, ja siitä hän sai raakaa oksaansa paljoa tehokkaamman aseen. Huomatessaan sen käteväksi ja painon hyväksi hän loi uhmaavan katseen tiheään lehväseinään, jonka takana uhkasi niin monta tuntematonta vaaraa, sitten alkoi illalliseksi koota parhaita simpukoita. Hän vei ne mukanaan puunsa juurelle ja selkä runkoa vastaan istuen söi itsensä kylläiseksi, ennen kuin uudelleen kiipesi oksien sekaan pakopaikkaansa.
Tähän saakka hän ei ollut nähnyt muita elonmerkkejä kuin moniaita apinoita, paljon papukaijoja ja kakaduita ja rusottavan flamingoparven lennossaan. Rannan penkomattomasta merihylystä, josta varmaan suuri osa olisi herättänyt älykkäiden villien huomiota, hän päätti, ettei tällä seudulla asunut eikä käynyt ihmisiä. Jos tämä taas oli suurempien petojen asuinsijoja, niin hän arveli sen varmaan käyvän ilmi auringonlaskun aikaan, jolloin ne luultavasti tulisivat suolattomalle joelle juomaan.
Hänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa todistuksia päätelmiensä paikkansa pitävyydestä. Auringonlaskun vielä pälyillessä puitten seassa ja taivaan vielä hehkuessa kalpenevaa väriä, kuului alusmetsästä raskasta tallustelua ja lauma villejä puhveleita vyöryi alas joelle. Ne olivat parisataa askelta ylempänä jokivarressa kuin Johnsin puu, mutta siksi lähellä kuitenkin, että hän hyvin lajin tunsi.
"Jos täällä on noita junkkareita", hän mutisi tyytymättömänä, "niin saan tehdä leopardien ja ehkä yhden tai parin tiikerinkin tuttavuutta. Täytyy pitää silmät auki."