Kymmenen minuuttia myöhemmin isä kettu juosta helskytteli pesälleen. Nähdessään kumppaninsa pesän suulla hervottomana venymässä hän pysähtyi ja seisoi jäykkänä, silmät ja korvat ja sieraimet pingotettuina hämmästyneeseen kysymykseen. Puolisen minuutin kuluttua se sitten hiipi eteenpäin ja tarkkaan haisteli ruumiin. Sitten se haisteli koiran jäljet kankeitten niskakarvain noustessa pystyyn. Lopuksi se livahti reikään ja sai sen varman tiedon, että penikat olivat hyvässä turvassa. Tultuaan ulos minuutin tai parin kuluttua se palasi kumppaninsa ruumiille, nuolaisi sitä hät'hätää osaaottavasti ja lähti sitten koiran jäljille.
II.
Koira makasi juuri piha-aidan ulkopuolella haavojaan nuollen. Ne eivät olleet syviä, urhean äkäpussin leuoilla oli ollut siksi huono tilaisuus näyttää, mihin kelpasivat, mutta niitä kirveli ja niitä oli monta, ja koira oli niiden vuoksi sangen pahalla päällä.
Talossa oli kaikki rauhallista, miehet vainioilla töissä, vaimoväki huoneissa askarillaan. Ei liikkunut mitään muuta kuin joku kana kuopi ruohossa kaukana pihan toisella puolella. Väsyneenä haavojensa nuolemiseen koira piankin laski päänsä käpälien väliin ja aikoi nukkua. Juuri kun se nukahti, ilmestyi aidan kulmaan kymmenen tai viidentoista askeleen päähän suuri punainen kettu, mainion höyhenkevyen karvasudin kerallinen, ja toinen etukäpälä kohotettuna seisoi ja silmäili koiraa.
Tulokas siristi kiiluvia silmiään ja niistä puhui kylmä raivo, jähmettynyt aprikoiva viha, joka ei aikonut kompastua liikaan kiireeseen. Mutta tässä näytti olevan paikalla tilaisuus. Koiran kuono oli toisessa suunnassa, ja ilmeisestikin se nukkui. Kostaja silmäsi joka puolen tarkkaan ollakseen varma siitä, ettei tarvinnut pelätä yllätystä. Sitten se ääneti kuin ohdakkeen untuva hiipi eteenpäin keveillä nukkaisilla käpälillään.
Kostaja ei ollut mikään pikaluontoinen tuittupää, joka olisi ollut valmis itsensä uhraamaan koston epävarmassa toivossa. Vihamiestään se vain tahtoi rangaista, ei itseään eikä emottomia orpoja, jotka olivat jääneet ylämaan pesäänsä. Hän tiesi, ettei hänessä ollut koiran vastusta tappelussa, tämä kun oli päälle kolme kertaa raskaampi ja tappelijasukua. Sitä paitsi hän tiesi koiran tappelutavan — tuon armottoman otteen, joka ei koskaan hellittänyt, niin kauan kuin henki oli. Hänellä ei ollut vähääkään aikomusta joutua itse niiden leukain väliin. Kostaa hän oli päättänyt, mutta hän luotti neuvokkuuteensa, terävään ja kaukonäköiseen viekkauteensa. Hän ei arvannut vähäksi koirankaan älyä, mutta hän uskalsi kuitenkin luottamuksella omansa sitä vastaan.
Se pysähtyi parin sylen päähän koiran takapuolesta, kokosi jalat alleen ja sitten kuin salama töytäsi eteenpäin. Sen toivo oli saada vihollisen kinttusuonet katkaistuiksi yhdellä onnistuneella teräväin leukainsa näykkäyksellä. Mutta juuri sillä samalla hetkellä kun se hyppäsi, koira liikahti — ehkä korvan tai sierainten herkän vaiston varottamana — ja hyökkääjän hampaat vain viilsivät punaisen verihaavan pitkin sen lannetta. Säikähtyneellä äräyksellä koira kiepahti ympäri käydäkseen käsirysyyn tämän odottamattoman hyökkääjän kanssa. Mutta kettu oli loikannut takaisin yhtä kevyesti kuin oli tullutkin ja oli nyt parin sylen päässä tuijottaen siihen tuhoa tuiskivilla uhittelevilla silmillä.
Karkealla murahduksella koira lähti takaa-ajoon. Ja kettu pakeni sen edestä, ei kuitenkaan ylämaahan pesälleen, vaan oikopäätä takaisin metsään.
Niin raskaaksi ja tanakaksi koiraksi tämä juoksi sangen hyvin, sillä kun oli hyvä hengenkäynti ja uupumattomat lihakset. Mutta viidessä minuutissa kevyt ja suonikas vastustaja olisi voinut jättää sen näkymättömiin. Tämä ei kuitenkaan kuulunut ketun suunnitelmiin. Tahallisella viekkaudella se juoksi raskaasti, ikään kuin olisi pitänyt parhaat voimansa ponnistaa edellä pysyäkseen; ja koira, joka oli liian vihoissaan älytäkseen tämän ilveilijätempun, sai siitä rohkeutta kuvitellakseen, että hän oli juuri saamaisillaan kiinni kuritettavakseen häpeämättömän elukan, joka oli uskaltanut käydä hänen kimppuunsa aivan kotikynnyksen edessä.
Johtaessaan vihollistaan metsää kohti ketulla epäilemättä oli joku synkkä juoni mielessään, mutta tällä kertaa se ei saanut sitä toteen käymään. Koiran kiukku vähitellen jäähtyi, sitä myöten kuin se juoksi. Kun se viidentoista minuutin vaiheille jatkettuaan niin kovin uuvuttavia ponnistuksiaan ei huomannut päässeensä vähääkään lähemmäksi pakenijan häntäsutia, niin se muisti, että kotona vielä oli jäänyt sitä ja tätä tekemättä. Luu maasta kaivamatta, toinen maahan multaamatta. Kaiken kaikkiaan hän ei vielä kantanut mitään syvää kaunaa tätä kettua vastaan, hänen mieleensä kun ei juolahtanut, että sillä voisi olla mitään yhteyttä sen joutavan pikku tapauksen kanssa siellä ylämaan ketunpesällä.