Mitä puremaan tuli, niin se ei ollut mikään anteeksiantamaton loukkaus. Koiran vauhti hiljeni. Pakeneva koetti teeskennellä rammaksi, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Yht'äkkiä koira pysähtyi siihen paikkaan, haisteli huolellisesti erään pensaan, ikään kuin havaiten siinä jotain ihastuttavaa mieltä kiinnittävää hajua, sitten käänsi selkänsä ja levollisesti lähti juoksemaan kotia kohti. Kettu tuijotti sen jälkeen epäröiden jonkun silmänräpäyksen ja sitten, ilmeisestikin päätettyään jättää kostonsa tuonnemmaksi taikka miettiä uuden tehokkaamman suunnitelman, kulki omia teitään, metsän liepeitä syrjäillen, ylämaahan pesälleen.
Kun emottoman poikueen koko huoli nyt oli isän niskoilla, niin ei kettu vihansa palavasta kiireestä huolimatta ennättänyt lähinnä seuraavina päivinä kulkea talolle koiraa uudelleen tapaamaan. Poikaset siirrettyään toiseen syrjäisempään pesään ja jätettyään niille kokonaisen kaniinin pureskeltavaksi hänen poissa ollessaan, se vihdoin eräänä yönä myöhään lähti vastustajaansa etsimään. Talossa kaikki oli rauhallista, nukkui kevään vienossa kuutamossa; mutta koira oli kotoa poissa, ehkä laitumilla kaniineja ajamassa. Katkeralla ylenkatseella kettu likasi vihamiehensä koppelin ja ruoka-astian, samoin kuin useita maahan kaivetuita luitakin, jotka se kaivoi esiin ja sitten hajotti. Sitten se, jättäen koskematta kanahuoneen ja ankkatarhan, jottei kohdistaisi itseensä maanviljelijän vaarallista huomiota, livisti tiehensä siinä vahvassa luottamuksessa, että vihamies käsittäisi täten kasattujen loukkausten suunnattomuuden.
Tämä luottamus ei pettänytkään. Koira, aamun koittaessa uupuneena ja kasteesta läpimärkänä palatessaan, kiehahti silmittömään raivoon. Sen terävä hajuaisti sanoi, että häpäisijä oli sama röyhkeä elukka, joka aivan äsken oli hänen oman kotinsa kynnyksellä käynyt hänen kimppuunsa ja sitten houkutellut hänet niin turhaan takaa-ajoon. Ja se alkoi älytä, että näiden myrkyllisten mielenosotusten alla piili enemmän kuin tavallinen vihamielisyys. Sen kiukku paloi vakaaksi vaaralliseksi hehkuksi; ja haisteltuaan vihollisen kaikki temput, kunnes asema oli täysin selvitetty, se etsi kiinni jälkien pään ja lähti lujalla päätöksellä takaa ajamaan. Verivaino oli nyt selvä ja molemminpuolinen, eikä se enää ollut sillä päällä, että sitä olisi haluttanut luopua aikomuksestaan. Sekin oli päättänyt kostaa.
Aivan talon läheisyydessä ketun jäljet jo olivat lähes tuntia vanhat, mutta pian ne kävivät tuoreemmiksi. Toivoen takaa-ajoa kettu oli matkalla viivytellyt, pyydystäen muutamia myöhäisiä hiiriä ja kovakuoriaisia, jotka vielä olivat aamukylmästä kankeina, ja muniensa päällä nukkuvan hautovan maakyyhkyn. Viimein se, matalalta kummulta taakseen katsoessaan, näki vainoojansa itsepintaisesti selvittelevän hänen jälkiään. Se odotti liikkumatta, kunnes koira hänet keksi ja päästi vihaisen äläkän. Sitten se lähti juoksemaan, pitäen puolensadan sylen välimatkaa.
Alussa näytti siltä, kuin olisi viekkaan pakolaisen tarkotus vain ollut väsyttää raskasta takaa-ajajaansa ja siten vähentää tämän painon ja lihasten ylivoimaa. Hyvinkin enemmän kuin tunnin se johti ajoa sinne ja tänne kaikkein rosoisimpia ja vaikeimpia maita, joilla hänen oma keveytensä ja heikkojen polkujen tuntemuksensa auttoivat häntä voimiaan säästämään niin paljon kuin suinkin. Mutta kettu näyttikin muka olevan juuri uupumaisillaan; näytti muka siltä, kuin olisi takaa-ajaja hitaasti, mutta varmaan hänet saavuttanut. Takaa-ajaja, joka läähätti raskaasti, kieli valuen pitkälle suusta, oli tuskin kymmentäkään syltä jäljessä.
Vihdoin pakeneva, ikään kuin yli voimiensa ahdistettuna ja aikeissa paeta johonkin kallion koloon, kääntyi ympäri ja juoksi oikopäätä ikään kuin viimeisessä hurjassa voimain ponnistuksessaan ylös paljasta rinnettä, pienen vuoren syrjää. Päälle päästyään se viipymättä katosi reunan taa. Koira karkasi perässä, mutta sen sijaan että olisi seurannut perässä ylitse, kuten kettu ilmeisestikin oli luullut sen tekevän, se äkkiä pysähtyi, ennen kuin saavutti partaan, ja kävi ja katseli alas varovasti, josta huomasi, ettei se niinkään helposti ansaan mennyt.
Vuoren nikaman toisella puolella oli kymmentä syltä korkea äkkijyrkkä pudoke, alla kiehuva koski.
Ellei koira olisi pysähtynyt siihen kuin pysähtyi, niin se ehdottomasti olisi suistunut sinne päistikkaa ja siihen olisi se juttu päättynyt. Mutta omaksi onnekseen se tunsi paikan. Ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt, että vihollinen saattoi otaksua hänen sinne putoavan. Hän vain ajatteli, että ketulla mahtoi olla piilopaikka jyrkänteen rotkoissa, ja tämän piilopaikan löytäminen se hänen mieltään kiinnitti.
Siinä samassa se huomasikin vähäisen, ei muuta kuin nimeksi pykälää, joka kulki jonkun jalan viistoon alaspäin ja sitten katosi esiin pistävän jyrkänteen taa. Pakolaisen haju oli väkevä tällä hataralla ja vaarallisella juonella. Ainoastaan ihmeteltävän varmajalkainen ja keveä eläin oli voinut kulkea siitä suistumatta. Koiralle se oli kerrassaan mahdotonta. Se haisteli sitä äkeissään ja huomatessaan sitten, että itse reunakin uhkasi revetä sen painosta, se kulki takaperin, istui kintuilleen, kohotti kuononsa taivasta kohti ja ulvoi ilmoille vihaista nolostumistaan. Kesken tätä tunteenpurkausta se sattui päätään kääntämään. Tuossa, aivan jyrkkäyksen partaalla, ei kahdenkaankymmenen askeleen päässä, istui kettu, siristäen silmiään tutkimattomaan katseeseen.
Koira tunsi nyt yht'äkkiä, että hänestä tehtiin pilkkaa. Tämä oli sille uusi ja nöyryyttävä kokemus. Puolisokeana raivosta se uudelleen syöksyi takaa ajamaan.