NOUSEVIEN LOHIEN JOHTAJA
Se oli muhkea kala, verrattomasti muhkein suvannon kaikista kaloista — paljasta hopean hohtoa ja karaistun teräksen sinihäivettä, pää hieno, olat vankat, pyrstön kanta sirkeä, eväliuskat leveät, puhdastekoinen pienintä suomua myöten, ja se oli merestä vasta tullut.
Suvantolampi, joka oli syvä ja tilava, oli tulvillaan kirkasta meripihkan karvaista valoa; joki nimittäin oli yksi niitä Uuden Brunswickin virtoja, joiden vedellä erinomaisesta läpikuultavuudestaan huolimatta on ruskean topaasin värivivahdus. Suvantolammen keskitse kulki virta voimakkain hitain pyörtein, siellä täällä pinnallaan hienoja vaahtiviiruja yläpuolisista vihaisista koskista. Mutta kummallakin puolella vesi lepäsi rauhallisesti hohtaen kirkkailla hietakaltailla.
Se uljas kala ei ollut yksinään, se oli noussut tänne merenlahdesta melkoisen heimolaiskarjan keralla, ja kaikki ne jonkun aikaa lepäsivät tässä luonnon suosimassa lammikossa, ennen kuin lähtivät pitkälle koskimatkalle ja raskaille virroille, jotka alkoivat heti tästä. Mutta ei ainoakaan niistä vetänyt vertaa johtajalle ko'on, voiman, nopean valppauden puolesta, eipä voinut kilpailla niiden väripilkkujenkaan puhtauden puolesta, joita kuulti sen kiehtavien kylkien hohteen alta.
Se oli vuokravettä tämä yksinäinen ja syrjäinen latvahaara; ja koska sitä mainittiin maakunnan parhaitten lohivirtojen joukossa, niin oli se syrjäisyydestään huolimatta kalliissa hinnassa ja sitä suojeltiin suurella huolella. Mutta huolimatta vahdeista ja vartijoista pääsi kuitenkin monikin salaonkija pujahtamaan sen kalaisille suvannoille. Eivätkä lohet, jotka olivat täynnään tarmoa kauan oleskeltuaan meren elähyttävässä vedessä, veri kevään viettiä palaen, vähääkään peitelleet tuloaan. Tuskin ne olivat lampeen saapuneet, ennen kuin alkoivat pelotta itseään ilmotella, hyppien vedestä puolen mittaansa, välähtäen hetkeksi paljaana hopeana auringonpaisteessa ja pudoten takaisin raskaalla loiskauksella, joka oli kerrassaan vaatimus kaikille vihollisille, mitä kuuluvissa oli.
Ei kauaa kuulunut, ennen kuin siihen vaatimukseen tuli vastaus.
Lammen alapäähän laski oikealta kädeltä puro, jonka vaahtoisesta suusta lähti liikkeelle tumma, notkea, ehkä neljää jalkaa pitkä eläin. Sen pitkä, suoneva, jäsenikäs ruumis sangen lyhyine jalkoineen ja voimallisine ohenevine häntineen oli paljolta samanlainen, kalanluontoinen, kuin hylkeenkin. Pää oli lyhyt, leuat vankat, silmät kirkkaat ja älykkäät. Meluavan puron vaahtoa valuen se kiipesi viettävälle kalliolle ja asettui sen päähän lampea vakoilemaan, jähmeänä kuin kallio itse, kunnes oli nähnyt kahden lohen hyppäävän. Sitten se livahti takaisin veteen lipeästi kuin öljytty.
Saukko tosiaan saattoi pitää vettä kotinaan yhtä hyvin kuin mikä kala tahansa, paitsi että sen aina silloin tällöin täytyi nousta pinnalle hengittämään.
Nopeuden puolesta se arvelematta ui väsyksiin ja otti kiinni hitaampia kaloja, kuten kömpelön porsasmaisen rasvakalan ja lihavan leveäotsa-säynävän; mutta nyt sitä himotti saada lohta ja se tiesi, että sen tässä tapauksessa täytyi ottaa kaikki taitonsa avukseen. Muutaman kallion ja sitten pitkän pajukon suojassa se vettä häiritsemättä hiipi ylöspäin pitkin lammen rantaa, kunnes oli yläpuolella lohikarjan, joka makasi joka pää vastavirrassa. Valiten sitten sen kaikkein näkyisimmän kalan saaliikseen se äkkinäisellä tavattoman voimallisella ruuvimaisella liikkeellä syöksyi kalakarjaan.
Ikään kuin varotuksen saatuaan sen surmavaalista lohien kuningas oli levottomasti liikahtanut, juuri samalla kuin saukko teki hyökkäyksensä. Sillä siis oli puolellaan se arvaamattoman suuri etu, että se jo oli varuillaan. Melkein kahdenkerroin taivuttaen ruumiinsa ponnahduksensa rajuudessa se ampui syrjään ja siten vältti kohtalonsa. Mutta aivan merkittä ei se kuitenkaan päässyt. Saukon leuat puraisivat näykäten kiinni sen olkain lihaiseen osaan, heti kidusten taa. Mutta ne sattuivat viistoon. Jos se olisi ollut pienempi kala, niin olisivat ne sittenkin pitäneet kiinni. Mutta suuren painonsa kautta, joka lisäksi oli kaikki lihasvoimaa ja sähköä, se riuhtaisi itsensä irti, pitkän punaisen kylkihaavan saatuaan. Yksi vilaus vain, niin se oli suvantolammen yläpäässä kosken pohjalla valkoisessa vaahtotuprussa. Saukko oli liian viisas takaa ajaakseen, punaltihe taapäin kuin ankeriainen ja näykkäsi hampaihinsa pienemmän kalan, joka hädissään melkein syöksyi suoraa päätä sen kitaan.