Lohi syvästä haavastaan jätti alussa veriviirun jälkeensä. Mutta vaikka se olikin saanut niin kamalan vamman, niin ei tämä kuitenkaan näyttänyt mitään vaikuttavan sen tarmoon, ja jääkylmä vesi nopeaan seisautti verenvuodon, kuroen kokoon katkenneiden verisuonien reunat. Alussa se oli niin säikähtynyt ja turtunut, ettei osannut suuntaansa valita, painoi vain ylöspäin suoraan pahimman pöllyn läpi. Vesi kun siellä oli täyteen sulloutunut kermaista vaahtoa ja sen vuoksi ilmaa täynnään, niin tietysti siellä oli vähemmän vastusta pyrstön ja evien leiskauksille ja paljon voimaa sen vuoksi kului hukkaan. Muutamassa sekunnissa se kuitenkin alkoi taas selvitellä järkeään ja valita suuntansa ymmärtävämmin.
Koski oli pitkä, jyrkkä ja monikopruinen — poikittaisia kynnyksiä ja könkäitä ja kapeita nivoja melkein yhtä painoa monta mailia. Venemiehet taivalsivat tämän matkan, ainoastaan erikoisen edullisissa oloissa sitä voitiin kanootilla kulkea ja parhaimpinakin aikoina se oli "pahana vetenä" pelätty. Lohi lähti nousemaan sitä kohtaa, missä veden kulku oli väkevin, mutta silein — missä virran täysi sisusta nopeudestaan huolimatta tarjosi otteen, jonka avulla vuovata eteenpäin, tukikohdan, josta ponnistaa hirmuisen väkevillä potkauksilla. On muistettava, että paljaista evistä tämänkaltaisessa uinnissa on verraten vähän apua, suuria pyrstöeviä lukuun ottamatta. Lohen koko ruumis, joka oli kaikki paljasta lihaskimppua ja hermovoima-punomusta, oli nyt, työn kannalta katsoen, paljasta pyrstön jatkoa, yhtä potkuria ja voimakonetta pyrstöevästä kiduksiin saakka. Joka olisi voinut katsella sitä suoraan ylhäältä päin, niin etteivät veden pettävät heijastukset olisi häirinneet, se olisi nähnyt sen suorana syöksyvänä varjona nousevan kauheimmatkin putoukset ja nielut ilman näkyvää voimanponnistusta.
Mutta voimaa se siitä huolimatta kysyi, vaikka näyttikin niin helpolta. Päästyään vihdoin — halki survovan jyrinän, puhki vaahtivöitten tukahuttavan sotkun ja kautta murtuneiden kiehuvien valojen huimaavan metelin — jonkinlaiseen pieneen kattilaan, joka oli erään kynnyksen alla keskellä virtaa, se ilomielellä levähti hetkisen. Virta siinä hiljeni sekä kattilan syvyyden vuoksi että voimallisen pyörteen kohtaamisesta, joka herpautti sen kiivautta. Ja vaikka virta täälläkin oli rikkinäinen ja kiehuva, niin löytyi täältä kuitenkin muuan kolkka, jossa vesi oli verraten raukeaa ja hän saattoi virkistää voimiaan seuraavaa taivalta varten. Mutta täältä jyrinän ja mahtavien virtain potkinnan keskeltä olivat eräät vähäpätöiset suolattoman veden loisetkin löytäneet epävarman tyyssijan Ilolla ne tervehtivät suuren lohen tuloa ja ahnaasti kiinnittivät itsensä sen avoimen haavan reunoihin. Vähääkään huomaamatta niitä lohi vei ne mukanaan työntyessään uudelleen virtaan ja jälleen lähtiessään vaivalloiselle matkalleen.
Koskimatkan loppuosalla iso lohi ei enää tavannut paikkaa, jossa olisi voinut viivähtää. Ei ollut hyvä hellittää niistä vikevistä itsepintaisista ryntäyksistä, joilla se tunkeutui eteenpäin halki ärjyväin koskien ja vyöryvien putouksien, kunnes vihdoin väsyneenä ja runneltuna saapui tyvenille suvannoille, jotka muodostivat matkan seuraavan taipaleen. Heti ensimäisessä suvantolampareessa, jossa oli puhdas pohja — liejua ja juuttunutta ruuhkaa se vihasi — se pysähtyi ja pää vastavirrassa ja evillä hiljalleen soudellen kiikuttelihe vaaksan verran kirkasta hiekkapohjaa ylempänä. Ja siinä häneen seuraavan tunnin kuluessa ja myöhemminkin yhtyi suurin osa tovereistakin, joista hän oli niin äkkiarvaamatta eronnut alemmassa lammessa. Ne olivat kaikki liian uupuneita hypelläkseen eikä niitä haluttanut ruokaillakaan, sillä harvoin niitä vaivaa nälkä paluumatkalla suolattomaan veteen; ne sen vuoksi kaikki makasivat kylki kyljessä kiinni tyynessä lampareessa jöröinä kuin lihavat rasva kalat.
Yö oli tyyni ja vailla kuutamoa, suuret tähdet vain ja sinimusta taivas kuvastuivat pitkien suvantojen pintaan. Joskus kalpeasiipinen koiperhonen sattui putoamaan virran lasimaiselle kalvolle ja hiukan hämmensi sitä heikolla lepatuksellaan. Tuota pikaa siitä laiskasti kohosi iso jokitaimen ja nielaisi hyönteisen öljymäiseen kulaukseen, tai sivalsi sen veden alle äänekkäällä halveksivalla läiskäyksellä, ennen kuin alentui sen suuhunsa ottamaan ja nielemään. Mutta lohia eivät huvittaneet perhot eivätkä taimenet. Jostain tuntemattomasta syystä — koskien nousun aiheuttama väsymys tuskin riitti sitä perustelemaan — niiden tapa ei ollut kohota pintaan eikä potkia tässä lampareessa viipyessään; ja lohipa näyttää olevan hyvin piintynyt tavoissaan pysymään.
Hetken kuluttua lähestyi kumma kolkosti rusottava valoroihu, joka läpäisi veden joka suuntaan ja täytti lampareen hulmuavalla sekavalla valolla. Ei milloinkaan ennen lohi ollut nähnyt vesissä moista valotulvaa, ei edes mereisen kotinsa rusottavimpienkaan auringonnousujen alla. Tämä valo oli lähellä ja räikeää ja savuisen punakellervää ja loi mustia läikkyviä varjoja. Ne kaikin käänsivät silmänsä ylöspäin ja hitaasti uivat sitä kohti, tuntien levottomuutta, mutta lumottuina. Roihu kulki sangen hitaasti vastavirtaan ja sen perässä seurasi pitkä kapea musta haahmo, joka aina sekunnin tai parin kuluttua syvälti kaiveli vettä peränsä vieressä. Nämä vasta nousseet kalat eivät olleet vielä milloinkaan nähneet kanoottia, mutta meressä ne olivat oppineet epäilemään jokaista pitkää tummaa liikkujaa. Tällä haavaa ne kumminkin olivat liiaksi tuon salaperäisen roihun lumoissa, jotta olisivat vaaraa muistaneet.
Kanootissa oli kaksi miestä, kaksi uudisasukasta, jotka toisinaan, se on lohen noustessa, harjottivat salakalastustakin. Heillä oli — ei tosin paremmalla kuin anastuksen oikeudella — kaksi pientä äsken raivattua maatilaa vähän matkan päässä jokivarressa ja he pitivät itsepintaisesti kiinni siitä, että heillä täytyi olla oikeus pyytää näistä vesistä kaloja niin paljon kuin tahtoivat, olivatpa ne vuokratut tai ei, olipa maa hallituksen tai ei. Ja yhtä itsepintaisesti he pitivät kiinni siitä, että heillä muka oli oikeus ottaa ne miten vain itse parhaaksi näkivät, olipa se tapa laillinen tai ei. Sattuen siis tietämään, että alueen vartija oli parinkymmenen mailin päässä latvapuolessa, he olivat lähteneet yrittämään hiukan tuota ankarasti kiellettyä urheilua, lohenpyyntiä tuohustamalla. Kanootin perässä mies polvillaan käytteli lyhyttä leveälapaista vaahteramelaansa hyvin sievästi, jottei häiritsisi vettä läiskyttämällä eikä kolinalla. Keulassa seisoi toinen mies loimuavan tuohitötterösoihdun takana, varjostaen silmiään roihulta levähattunsa lierillä, polvet hieman notkistettuina sekä tasapainon että paremman valmiuden vuoksi, ja pitkä kaksihaarainen lohikeihäs laidan vieressä, käsi keskeltä kiinni pitäen. Oikeastaan tämä ase oli enemmän ahraimen kuin keihään kaltainen, molemmat haarat vä'älliset, joustavaa saarnea, ja niiden välillä vielä pitkä ohut teräskärki, ja niin viekkaasti se oli rakennettu, että kun haarat riittävällä voimalla työnnettiin saaliin selkään, niin niiden täytyi etääntyä toisistaan ja siten lujemmin pitää kiinni tempoilevaa ruumista, teräksen lävistäessä selkärangan.
Niiden kalain joukosta, joita tämä häikäisevä viehäke houkutteli luokseen, keulassa oleva mies paikalla huomasi johtajan, joka oli kaikkia muita pari vaaksaa pitempi, ja hänen tummissa silmissään kiilui into. Keihään varsi kohosi pystyyn hänen lujassa kourassaan, hänen polvensa notkistuivat ja koko ruumiinsa asento oli kuin saaliinsa kimppuun hyppäävän pedon. Valtava kala saapui melkein kanootin alle. Keihäs syöksähti alas, mies näytti heittävän koko ruumiinsa sen painoksi, menettämättä kuitenkaan siltä tasapainoaan tai liian rajusti keikauttamatta jalkainsa alaista kevyttä alusta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo taas ponnahti pystyyn, ääneensä murahtaen ja suorana seisten syyti hampaittensa takaa valiokirouksia ja tuijotti keihääseensä, ikään kuin mielien tehdä siitä kahvipuita. Hän oli iskenyt sivu, hän, joen kaikkein taitavin keihästäjä. Hän ei saanut päähänsä miksi. Perästä toveri silmäili häntä veitikkamaisella hämmästyksellä.
"Parasta kun lähdet alas Frederictoniin, Bill, ja ostat rillit", hän arveli kaikessa ystävyydessä.
Bill mainitsi hänelle vakavana toisen paikan, johon hän saattoi lähteä, lämpöisemmän kuin Fredericton oli. Ja kanootin annettiin ajelehtia pois virran mukana, jotta lampareen asukkaat saivat rauhottua ja asettua alalleen.