Syy keihästäjän vastoinkäymiseen oli tämä. Iso lohi ei ollut yhtä rauhallinen kuin sen toverit. Sitä vaivasi haava, joka jäyti sen voimia. Yhä enemmän ahnaita loisia oli siihen tarttunut, ja ne saivat aikaan polttavan kuumeen, joka kiihotti sen hermot ylimmilleen. Soihdun räikeän valon houkuttelemana se levottomalla uteliaisuudella oli sitä lähestynyt. Se tarvitsi sitä, vaikk'ei itsekään tiennyt miksi, ja heti paikalla. Tavatessaan toisen kalan se luuli sen tietä sulkevan, ja siinä oli kiehahtanut kerrassaan epälohimainen kiukun puuskaus ja se oli hyökännyt tämän tunkeilijan kimppuun työntääkseen sen pois sarvimaisella esiinpistävällä alaleuallaan. Tämä pahatuulinen hyökkäys se oli, joka sen pelasti, sillä juuri samassa kanoottimies syöksi veteen surmaavan kalakeihäänsä. Lohi tunsi saaneensa pyrstön vaiheille turruttavan iskun, sillä toinen haaroista oli sattunut siihen ja kyntänyt uuden syvän haavan. Säikähtyneenä ja aivan parantuneena hullaantumisestaan mokomaan vaaralliseen liekkiin se mennä repäisi vastavirtaan eikä kertaakaan pysähtynyt, ennen kuin oli kulkenut monta mailia tästä käsittämättömästä seikkailusta.
Se tunsi nyt kummaa uupumusta, joka oli aivan suhdatonta äskeiseen lyhyeen, vaikka tuimaankin nousuun verraten. Se ei käsittänyt, että se oli se vanha haava jäytävine loisineen ja uusi haava iskuineen ja verenvuotoineen, joka kulutti hänen voimiaan. Mutta juuri siitä syystä, että sen elinvoimat näin riutuivat, vaati sitä Luonto, ainaisessa huolessaan suvun jatkosta, kahta kiivaammin rientämään kutupaikoilleen joen latvoille. Vaikka se olikin niin uupunut, niin jatkoi se kuitenkin muutaman minuutin kuluttua matkaansa, jättäen muun nousevan karjan näin kauaksi taakseen kuumeellisessa kiireessään.
Kaiken yötä se teki matkaa, vieläpä seuraavaan iltapäivään saakka, ja lopulta saapui könkään alaiseen suureen pyörteeseen. Tässä se olisi aina muulloin viipynyt sen verran, että olisi perin pohjin levännyt, ennen kuin yritti niin vaikeata hyppyä. Tämä köngäs oli paljon vaikeampi joen kaikkia muita esteitä se tosiaan oli niin tehokas salpa, että vain voimakkaimmat ja rohkeimmat nousijat ollenkaan pääsivät sen päälle. Mutta kuumekiihkoinen veri hoputti haavotettua lohta semmoiseen kiireeseen, ettei se vähääkään joutunut itseään virkistämään. Pyörteen keskellä se kerran kohotti päätään ja hartioitaan vedestä, ikään kuin tutkiakseen valkoista meripihkan karvaista seinää, joka siinä vastassa jyrisi. Tuimalla rynnistyksellä se sitten potkaisi itsensä kahdeksan, jopa kymmenen jalkaa korkealle tyhjään ilmaan, tapasi könkään rinnan monta jalkaa kynnystä alempana ja sillä voimallisella pyrstönsä ja ruumiinsa ruuvisivalluksella syöksyi suoraan ylöspäin puhki pystysuoran vesipatsaan. Mutta se oli erehtynyt voimastaan. Juuri kynnyksen alla, siinä missä suistuva vesi oli kirkasta kuin topaasi ja niin nopeata, että melkein näytti alallaan olevan, sen voima petti. Seuraavassa silmänräpäyksessä kopru syöksi sen takaisin ja polki kuohujen keralla syvälle pyörteen kiehuvaan pohjaan.
Puolipökerryksissään se lähti pyörrelammikon toiselle puolelle syvään tyyneen veteen ja lepäsi alallaan kallion reunan alla, koettaen virkistää voimiaan. Mutta haavainsa vaivain, ahnaitten kalvavain sisävesiloisten ja veressään palavan kuumeen vuoksi se ei saanut pätevää lepoa. Kun erän surma on kerran saalistaan tavottanut ja puoleksi harhaan iskenyt, niin onneton uhri näyttää olevan jokaiselle kohtalon iskulle merkitty. Paljon ennen kuin iso lohi oli siksi toipunut, että uskalsi kunnolla yrittää uuden kerran, vaati sitä sen vuoksi sisäinen tutkain uudelleen liikkeelle. Taas se pyörteen keskellä kerran kohotti päätä ja olkapäitä vedestä ja silmäili köngästä sen poikki kaartavan sateenkaaren lävitse, ollakseen varma siitä, että oli valinnut parhaan väylän. Tätä tehdessään se näki pienemmän kalan välähtävän auringonpaisteessa, hetkisen loistavan kuin kuun koukero sulaa hopeata putouksen kermaista rintaa vastaan, täsmällisellä voimalla iskevän kuohun päälliseen täyteläiseen meripihkankarvaiseen penkkaan ja voittajana sujahtavan kiiltävän kynnyksen päälle.
Tämä näky oli liikaa sen maltille. Uljaalla vimmalla se hyökkäsi eteenpäin putouksen alle ja sinkautti itsensä ilmaan kautta värikiehteisen valoväreilyn ja pieksävien roiskeriekaleitten.
Se oli loistava hyppy, kaksi jalkaa korkeammalle kuin ensi yrityksellä, ja hyvinkin jalkaa korkeammalle voitokkaan edellä kulkijan kohtaa. Mutta ah, se oli sokea hyppy ja pyrstöntyven haavan vuoksi se poikkesi harhaan. Se iski könkään kantaan meripihkapatsaan toisella reunalla, jossa vesivaippa oli niin ohut ja rikkinäinen, ettei siitä saanut kiinni. Se töytäsi ja potki kuin kouristuksissa, mutta petollinen elementti ei tarjonnut sitä kiinteätä vastusta, jota hän olisi tarvinnut, vaan petti. Se suistui sivulle päin, rutistui esiinpistävää kallion kielekettä vastaan ja uuden kerran suistui pohjaan.
Tällä kertaa se ei vain puoleksi pökertynyt, vaan aivan pyörtyi. Muutaman sekunnin putoava kopru sitä mukkiloi ja polki alleen kuin elotonta möhkälettä. Sitten ylös kumpuava vesi kantoi sen loitommalle ja hitaitten pyörteitten keralla se ajelehti edelleen auringonpaisteisen pyörteen poikki, maha taivasta kohti. Pian se kuitenkin tuli jonkun verran tajuihinsa, käänsihe oikein päin ja heikolla pyrstön läimäyksellä pyrki rannan alle tyynempään veteen. Hämärästi se tunsi, että nyt oli niin pian kuin suinkin virkistyttävä uuteen yritykseen. Hämärästi niiden etäisten kutupaikkain kuvat valkoisine hietikoineen ja jääkylmine lähteineen ylläpitivät sitä viettelyllään yli turtumuksen pimeyden.
Se olisi pyrkinyt syvään veteen paremman turvallisuuden vuoksi; mutta juuri nyt sen aistit olivat siihen määrään sekaantuneet, että itse vaistokin petti, sillä surma oli sen saavuttanut. Se ui sokeasti ja heikosti suoraan eteenpäin älysi veden käyvän matalaksi, kääntyi pois epäröiden ja yht'äkkiä tunsi kouristavan painon käyvän kiinni selkäänsä ja terävien hampaitten polttavan syvällä aivojensa perustuksissa.
Mahtavalla ponnistuksella se karisti irti hyökkääjänsä, mutta tähän ponnistukseen kuluivat sen viimeiset voimat. Ja ponnistus työnsikin sitä vain kauemmaksi matalaan veteen. Raskaalla loiskauksella se kellistyi kyljelleen, puoli ruumista vedestä koholla, olkain tuima haava aurinkoa kohti käännettynä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkääjä — hoikka tummanruskea minkki [minkki on amerikkalainen lumikon kaltainen eläin], suipoin kuonoin ja kirkkain vihaisin silmin — jälleen oli sen kimpussa kurkkua repimässä. Mutta se makasi väreissään eikä tiennyt siitä mitään.
Minkki, tuota pikaa todeten, että saalis oli aivan kuollut, koetti vetää ruumiin kuivalle maalle. Tässä aukealla rannalla, kirkkaassa päivänpaisteessa, oli mahdotonta syödä ateriaansa rauhassa. Sitä ei haluttanut olla noin koko maailman katseltavana. Se oli kylläkin voiman ihme kokoonsa ja painoonsa verraten, koko sulava ruumis yksi kimppu piiskansiimalihaksia. Mutta kuollut lohi oli raskas. Itsepintaisesti kiskoen se sai sen nykäyksin kiskotuksi melkein ylös vedestä. Mutta se oli saatava törmänkin päälle ja pensaitten varjoon ja siihen sen voimat eivät mitenkään tällä kannalla riittäneet. Viisaana miehenä se ryhtyi vähentämään sen painoa ja samalla voimiaankin virkistämään, syömällä niin paljon kuin jaksoi, kaiken aikaa salavihkaa ja ilkeällä mielellä vilkuen pensaihin, ettei karhu tai ilves pääsisi näykkäämään saalista hänen hampaistaan.