Korkealla ilman pilvettömässä sinessä liiteli tumma haahmo verkkaan, tähyten alas maahan tuikein, lasimaisin, kullan mustan kirjavin silmin. Nyt hidas liitelijä liikkumattomine siipineen seisahtui. Uljaat sulkalavat vetäytyivät kokoon, kiiltävän valkoinen pää ja tummat siipikynkät kallistuivat uljaasti eteenpäin ja valtava lintu putosi taivaasta kuin vasama. Tuuli vinkui sen jameissa sulissa.
Tämän vinkuvan sihinän kuullessaan minkki katsoi jdöspäin uhmaavasti äristen. Se sekunnin osaksi erehtyi luulemaan, että tämä oli haukka; ja laillisen saaliinsa puolesta se, urhoollinen pikku rosvo kun oli, oli valmis tappelemaan vaikka mimmoista haukkaa vastaan. Liian myöhään se huomasi erehdyksensä. Raivosta kirkaisten se kääntyi kaksin kerroin ja hyppäsi taapäin. Mutta se näytti hyppäävän suoraa päätä kotkan kynsiin.
Urhoollisena viimeiseen hengenvetoon saakka se suotta puri päällään olevaa paksuhöyhenistä reittä. Se sai siitä vain suuntäyden untuvia. Sitten teräskynnet säälimättä kouristivat, ja ruikuttavalla läähätyksellä se heitti henkensä. Uljas lintu avasi kyntensä ja nakkasi hervottoman ruskean ruumiin syrjään, ravinnoksi moinen haiseva suonekas liha oli sille liian kehnoa.
Se hyppäsi levitetyin siivin lohen viereen ja kopeasti laski sen päälle toisen jalkansa merkiksi, että se oli hänen. Muutaman sekunnin se tuijotti ympärilleen, näyttäen läpitunkevilla säälittömillä silmillään vaativan tappeluun jokaista, jota halutti vastustaa hänen oikeuttaan saaliiseen. Kun ei ketään kuulunut, niin se paikalla kävi ruuan kimppuun, repien nokallaan herkullista lihaa ja niellen sitä suuria paloja. Silloin tällöin se kohotti kaunista vihaista valkopäätään, joka nyt oli veritahroissa, ja uteliaana katseli vilahtavaa hopeakoukeroa, lohen hypätessä könkään niskaan. Sen mielestä tuo oli sangen tarpeeton ja käsittämätön temppu. Syötyään hyvinkin toisen puolen saaliista se iski jäännökseen kyntensä, kohosi ilmaan raskain läpytyksin ja lensi pois yli putouksen valkoisen jyrinän ja sen takana tumman hemlokkimetsän, lensi kohti sitä yksinäistä graniittihuippua jonka haljenneessa kärjessä oli sen pesä.
TÄPLIKÄS MUUKALAINEN
Se näytti kumman vieraalta näissä vakavissa tumman viheriäisissä pohjoisissa kuusimetsissä ja niiden ruskeilla sammalpeitteillä. Sen kirkas kullanruskea turkki vilkkaine mustine täplineen oli sangen silmään pistävä näissä varjoisissa pimennoissa.
Ja yhtä vieras se olikin mielestään kuin miltä näytti. Se ei ollut milloinkaan nähnyt mitään näiden pohjolan metsien kaltaista. Sen kotimaassa, Intian tiheiköissä, joissa ilma höyrysi ja väreili ja oli väkeviä hajuja täynnään, oli ainaista kuumain värien liekkumaa, paljon varren ja lehvän ja palaneen bambun kullan keltaa, seassa reheviä viheriöitä ja hehkuvia kukkia, ja kaikki pimeitä varjolänttejä täyteen läikkyneenä väkevän auringonpaisteen sekaan. Semmoiseen ympäristöön hänen oma kuuma värityksensä aina oli sulanut ihmeteltävästi, niin että valppaimmankin silmän oli ollut vaikea huomata häntä hänen ääneti hiiviskellessään saaliin haussa. Mutta täällä se tunsi olevansa alaston, jokaisen nähtävänä. Puoleksi vihoissaan, puoleksi peloissaan se nytkäytellen tempoi voimakasta häntäänsä puolesta toiseen ja hiipi vatsa maata hipoen ja tuimat silmät vilkuen yhtäänne ja toisaanne, etsien joko saalista tai piilopaikkaa.
Sen oli nälkä, tämän laihan intialaisen leopardin; mutta vielä ravintoakin tärkeämpi oli sille semmoinen paikka, jossa saattoi piillä ja levätä, koettaessaan vähän perehtyä tähän uuteen ympäristöön. Sen hermot vielä värisivät huudosta ja parkunasta, tukahduttavasta savusta, sokaisevasta roihusta, liekeistä, jotka olivat näyttäneet nälkäisinä karkaavan hänen perässään ja tavottavan häntä kielellään, ja koko tulipalosta, joka oli sirkuksen hävittänyt ja hänet vapauttanut, ja sen huumaavasta melskeestä. Hän ei tiennyt, että hänen oli pelastuksestaan kiittäminen ystävällistä vartijaa, joka oli sekamelskassa avannut hänen häkkinsä ja jonka hän sitten oli nurin juossut ja kamalasti kynsinyt hurjassa paon kiireessään. Hän tuskin tiesi, taikka vain sekavasti muisti, kuinka häntä asutun maan halki paetessaan oli ammuttu, kiljuvin koirin ajettu, kuinka vihainen, utelias karjalauma oli käynyt hänen kimppuunsa ja jymisevä veturi, jonka nopeudesta hän oli vaarakseen erehtynyt, oli ollut vähällä ajaa hänet nurin. Ei hänelle tällä haavaa ollut selvänä juuri mikään muu kuin kylmä yksinäisyys ja hiljaisuus, ja nuo ihmeelliset ja huolestuttavat puunrunko-näköalat, joita näytti aukenevan hänen luotaan aina uusia joka suunnalle. Ne pakottivat lakkaamatta vilkumaan joka puolelle tavalla, joka kerrassaan uuvutti hermoja. Hän kaipasi piilopaikkaa kuin hätyytetty rotta reikää. Hän kaipasi paikkaa, johon voisi peräytyä ja sieltä sitten edes jonkinlaisella turvallisuuden tunteella kurkistella tätä kerrassaan uuden mallista käsittämätöntä maailmaa. Vihaisena, viekkaana, voimakkaana ja voimiinsa luottavana se ei paljoakaan pelännyt sitä minkä tiesi ja ymmärsi. Mutta samoin kuin enimmät kehittyneet luontokappaleet, joilla on jonkun verran mielikuvitusta, se pelkäsi tuntematonta. Se tahtoi saada hyvän tilaisuuden sitä tutkiakseen, ennen kuin ryhtyisi sen kanssa voimiaan koettelemaan.
Kuitenkin oli se, mikä siitä näytti erämaalta, kylläkin asuttua, jos sen silmät olisivat sen älynneet. Tumpuran karvaiset pienokaiset metsähiiret vilkuivat sitä hetkisen keijumaisesti ja sitten hämmästystään kimeällä piipityksellä ilmaisten peräytyivät reikiinsä kuusenjuurien alle. Kannon takaa kellanruskea portimo, väriltään kuin lakastunut havuneulapeitto, tuijotti siihen silmillä, jotka olivat yhtä hurjat kuin sen omat silmät, ja paljon vihaisemmat ja häijymmät. Pienet valkoisen ja mustan kirjavat tikat kurkistelivat sitä uteliaasti puun takaa, hemlokkikuusen runkoa ylös juostessaan ja samalla pitivät tarkkaan varansa, ettei sen tuhoa uhkaava tuijotus päässyt niiden ruumista näkemään. Mustankirjavat tiaiset lakkasivat hyönteisiä puunkuoren alta etsimästä, ihmettelivät sitä sen sivu kulkiessa, sitten tsik-a-dii-dii-diitään vikittäen lensivät eteenpäin, kurkistellakseen enemmänkin tätä niin outoa kuusimetsän kulkijaa. Ja suuri piikkisika, joka uneliaana kiikkui hemlokkikuusen oksalla, loi siihen korkeudestaan äärettömän välinpitämättömän katseen.
Mutta vihdoin sattui punainen orava keksimään kirkastäpläisen muukalaisen. Hypellen lähemmäksi oksalta oksalle se juoksi suurta runkoa puolitiehen alas, levitti säärensä ja häntänsä levälleen, tutkiskeli leopardia suurilla ja valoisilla, sanomattoman hävyttömillä silmillään ja alkoi niin kimakasti räkättää, että metsän kaikki hiljaiset kaarrot siitä kaikuivat.