Peräti säikähtyneenä leopardi kyyristyi jäljilleen ja sävähti, ikään kuin olisi joku piiskalla naamaan sivaltanut. Sitten se raivostuneena hyökkäsi häpeämätöntä pikku ilkkujaa vastaan. Tämä tietysti katosi silmänräpäyksessä ja sen äänekäs pilkka kirskui nyt korkealta puun latvasta. Ylös lensi leopardi sen perässä vikkelänä ja nopeana. Mutta orava melkein samassa vilauksessa jo tirskui hävyttömyyksiään viereisestä puusta ja sitten sen viereisestä.
Sangen harmissaan leopardi palasi maahan ja lähti taas matkaansa jatkamaan. Häväisijä oli, niin se päätteli, aivan liian vähäpätöinen, että siihen olisi kannattanut huomiota kiinnittää otuksena sen enempää kuin vihollisenakaan. Mutta siinä se erehtyi. Punaisen pienen eläinraiskan rähisevät hävyttömyydet houkuttelivat paikalle monta muuta saman laatuista, ja ne olivat yhtä hyvällä puhetuulella; ja meteliä vielä lisäämään siihen samalla tuli puolenkymmentä sininärhiä ja Kanadan korppia, jotka lepattelivat, vihelsivät ja tirskuivat loistavan muukalaisen ympärillä, kunnes tämän sydän oli pakahtua paljaasta raivon kylmästä voimattomuudesta. Oli hän totta puhuen jo ennenkin kokenut jotain samankaltaista, kun lörpöttelevä marakattiliuta oli häntä härnäillyt ja pilkannut omissa kotitiheiköissä. Silloin hänen kuitenkin oli onnistunut lopulta saada kiinni yksi halventajistaan ja syödä se — joka oli sangen lohdullinen koston muoto. Mutta hänen nykyiset kiduttajansa olivat niin pieniä ja vikkeliä, että oli turha antautua semmoiseen toivoon.
Vihdoin se kuitenkin saapui jonkinlaiseen louhilinnaan, joka oli karhunvatukkain, sananjalkain ja koivun vesain peittämä, ja siitä se tuota pikaa löysi kolon, joka melkein kävi luolasta. Ryömittyään sisään se kääntyi ympäri ja laskeusi pitkäkseen suurenmoista helpotusta tuntien. Tyyssija oli niin pieni, että sen pää ulottui aina oviaukkoon saakka, ja piilopaikkana se sen mukaan oli vähän puutteellinen. Mutta nyt ei mikään salaperäinen vihollinen ainakaan takaapäin voinut käydä hänen kimppuunsa. Etupuolta hän aikoi parhaan kykynsä mukaan puolustaa, tuli kuka tahansa.
Heti tiloilleen asetuttuaan se koukisti suuret käpälänsä somasti leukansa alle, sulki silmänsä kaikkein kapeimmiksi lankamaisiksi raoiksi ja oli nukkuvinaan. Tämän välinpitämättömyyden rohkaisemina kiusanhenget alkoivat kokoontua sananjalkain sekaan, melkein sen nokan alle. Se ei ollut huomaavinaankaan. Närhit varsinkin kävivät erikoisen rohkeiksi, tirskuivat ja hyppivät siivet levällään ja iskivät siihen kirkkaat silmänsä pohjattomalla pilkalla. Lopulta eräs hypähti aivan parin jalan päähän sen kuonosta. Sekunnin murto-osan ajattelematon lintu näki kaksi kauheaa haaleaa silmää, jotka äkkiä aukenivat sitä vastaan. Sitten täpläinen kämmen nopeaan kuin välähdys syöksyi esiin ja närhi oli vain litistetty tukko kirkkaita sinisiä höyheniä sen alla.
Hysterisiin rääkymisiin puhjeten koko tuo kehno joukko oravineen kaikkineen livisti tiehensä. Muukalainen, tyytyväisyydestä silmiään vilkuttaen, pisti poskeensa laihan saaliin ja kahdella tassulla pyyhkieli höyheniä leuoistaan.
Närhien ja oravien huudon hälvettyä muukalainen rauhallisesti silmäili uutta valtakuntaansa. Pitkään aikaan ei mitään liikkunut. Mutta metsä nopeaan unohtaa. Kotvasen kuluttua leopardi huomasi omituisen otuksen, joka hiiviskeli puunrunkojen välitse kymmenkunnan sylen päässä hänen piilopaikastaan. Hän paikalla näki, että se oli jonkinlainen kissa, mutta sillä oli kumman korkea kyssäselkä takaruumis, hännästä vain tynkää ja sangen suuri pyöreä naama julmine viiksineen ja röyhelöineen. Se ei ollut yhtä suuri kuin hän, ei likimainkaan; mutta siitä huolimattakin se oli niin pelättävän näköinen, että hän arveli viisaimmaksi olla lähtemättä sen kanssa voimiaan koettelemaan ainakin kunnes oli vähän paremmin tutustunut siihen. Senkaltaiset yritykset saattoivat jäädä tuonnemmaksi. Juuri kun se oli tullut tähän päätökseen, ilves haistoi sen jäljet. Tämä suuri jälki ja uhkaava, tuntematon haju sai julman kulkijan siihen paikkaan pysähtymään. Hetkisen se uteliaasti haisteli jälkiä, pitkäin niskakarvain hitaasti pystyyn kohotessa. Haalein suurin silmin se sitten loi ympärilleen pelokkaan katseen ja meni matkoihinsa sangen pitkillä äänettömillä loikkauksilla harmaitten runkojen lomitse.
Leopardi jälleen vilkutti silmiään ja availi ja sulki suuria kynsiään niin kuin kissa hyvällä päällä. Se alkoi vähemmän pelätä tätä outoa pohjolan maailmaa.
Tuskin oli kulunut viittä minuuttia ilveksen lähdöstä, kun sananjalkain läpi suuressa hädässä loikki ruskea kaniini. Se näytti pakenevan jotakuta vainoojaa. Aivan rotkon suulla se pysähtyi, kohosi takakintuilleen ja katseli taakseen hermostuneesti, mahdottoman suuret korvat pelokkaasti pystyssä. Leopardi yhdellä hypyllä syöksyi ovestaan ja iski siihen kiinni. Tämä saalis oli vaivan arvoinen; vähät siitä, mitä muut metsästäjät jo olivat sen edestä tehneet. Leopardin maatessa ja aterioidessa hyökkäsi sananjalkain seasta notkea ruskea pikku olento, joka myrkyllisesti ärisi sille aivan vasten naamaa ja vilahti pois, ennen kuin se sai käpälänsä päälle.
Tämän aterian jälkeen muukalainen nukkui raittiisti tunnin tai pari ja herätessään oli mielestään koko lailla kotiutunut uuteen ympäristöönsä. Oli aivan ilmeistä, että täältä löytyisi hyvät metsästysmaat, eikä hän ainakaan vielä ollut nähnyt merkkiäkään semmoisesta eläimestä, joka olisi ollut kyllin voimallinen tai rohkea riitelemään häneltä omistusoikeutta. Metsä alkoi nyt hämärtää illan ensimäisten ruskojen kajastuksessa, ja hän tunsi halua lähteä pyyntihommiin. Hän ei enää ollut hermostunut pakolainen, vaan siistin pesän omistaja ja kaikesta päättäen rajattoman metsästysmaan valtias, ja niinpä hän asteli esiin, oikoi itseään nautinnolla ja lähti kävelemään vettä etsiäkseen.
Sitä se löysi jo parin sadan askeleen päästä matalarantaisen lasikirkkaan järven, meripihkan ja siniruskojen kiilloin raukeavan auringonlaskun alla. Hiipien veden partaalle se juodessaan tuijotti puoleen ja toiseen pitkin yksinäisiä rantoja ja sitten sukkelaa hävisi takaisin kuusikkoon. Se oli sattunut keksimään kosolta kauniita kavion jälkiä, jotka johtivat alas valkoiselle rannalle, ja päätti, että täällä oli hirvaita. Hirvaat olivat sen mieliriistaa. Se nuoli huulensa ja kiipesi sukkelasti suureen hemlokkiin, joka oli paraiksi lähellä jälkiä.