Sinirusottavan taivaan syvyyksistä, suoraan pään päältä, kuului alas kiitävän yökehrääjän pitkäveteisiä nenä-ääniä. Se oli kumma ääni kuuman vyöhykkeen lapselle ja uteliaana se kurkisteli oksien välitse ylöspäin, voimatta kuitenkaan sitä selvittää. Sitten sen huomion käänsi toisaanne polkua tulevan astunnan ääni. Ne olivat raskaita askelia, jotka arvelematta katkoivat oksia, ikään kuin matkamies ei olisi välittänyt siitä, kuka sai tietää hänen tulemisensa ja menemisensä. Leopardi veti huulensa irviin moisen itseluottamuksen älytessään ja kokosi ruumiinsa valtavaan hyppyyn. Astunnan laadusta sen kokenut korva päätteli, ettei se ollut käpäläjalkainen eläin, joka lähestyi, vaan joku kavioeläin, ja se arveli saavansa nähdä vankan sarvaan, jonka selkään sopisi hypätä ja viiltää kurkut poikki.
Mutta nähdessään haahmon, joka nyt astua patsasteli näkyviin, se aluksi muutti mieltään. Tämä ei ollut otus, jota saattoi kovin kevytmielisesti tappeluun vaatia.
Se oli uroshirvi, korkea ja musta ja mahtavan näköinen. Sen mahdottomat kyttyrälavat, lyhyt paksu kaula ja jykevä pitkäkuonoinen pää julistivat puhvelin voimia; kun taas vihaisista pienistä killosilmistä, jotka eivät viitsineet vihollista vilkua, puhui mielenlaatu, joka osasi tätä voimaa käyttääkin. Sen leveät sormekkaat sarvet olivat mahtavan laajat ja ilmeisestikin tavattoman raskaat, leopardilla ei ollut moisista aseista minkäänlaista kokemusta, ja ne tekivät siihen suuren vaikutuksen. Se ei tietystikään voinut tietää, etteivät sarvet tähän vuodenaikaan olleet vielä täysin kehittyneet, vaan sienimäiset ja hatarat ja aivan hyödyttömät.
Hirvi käyskenteli edelleen veden partaalle, kaalasi siihen mahaa myöten ja alkoi kovalla läiskeellä kiskoa pohjasta sitkeäjuurisia ulpukan varsia. Järvi oli matala, ja hirvi oli niin kaukana rannasta, ettei leopardi voinut sitä kovin hyvin tarkastaa. Uteliaisuudesta palaen se laskeutui alas puustaan, hiipi veden partaalle ja kyyristyi sinne tuijottamaan.
Hirvipä sattui nyt näkemään rannalla täplikkään kyyristyneen olennon, lakkasi ulpukoita nyhtämästä ja tuijotti ylpeästi takaisin. Kuta kauemmin se tuijotti, sitä vähemmän sitä näytti miellyttävän vieraan ulkonäkö. Ensin se korskui vastenmielisyyttään, äänekkäästi ja niin selvään, ettei siitä voinut erehtyä; sitten se isolla molskeella lähti rantaa kohti, osottaakseen tuntuvammalla tavalla vastenmielisyyttään. Hetken tai pari leopardi piti paikkansa, ikään kuin siinä samassa valmiina voimankoetteluihin tämän pelättävän vastustajan kanssa; mutta sitten se asiaa viisaammin harkiten hitaasti poistui rantaäyräälle. Hirvi, johon ei tehnyt vähääkään vaikutusta sen arvokkaisuus sen enempää kuin ilmeinen vaarallinen voimakaan, juoksi pauhulla rannalle ja hyökkäsi sen perään ylt'yleensä vettä valuen.
Karkeasti ärähtäen leopardi pyörsi ympäri ja kyyristyi hyppyyn. Sen ihmeeksi ei suuri musta eläin kuitenkaan tullutkaan häntä vastaan pää kumarassa, niin kuin hän oli odottanut, vaan tanssiaskelilla ja iskien nopeaan suurilla survovilla etukavioillaan, joiden reunat olisivat leikanneet kuin teräs. Ymmällään moisesta ennen kuulumattomasta hyökkäyksen mallista, jota hän ei tiennyt miten vastata, leopardi notkeasti hyppäsi syrjään ja kiipesi hemlokkipuuhunsa. Hirvi, näköjään suuresti hämmästyneenä tästä tempusta, pysähtyi paikalle ja hetken tuijotti ja korskui. Sitten se ravisteli itseään kauan ja perusteellisesti, käänsi selkänsä, lipotti halveksivasti hoikkaa lyhyttä häntäänsä ja tallusteli pois metsiin, näykkien oksia mennessään.
Sangen pahalla päällä tämän tappion jälkeen leopardi piankin hyppäsi alas oksaltaan ja hiipi varkain kotia kohti. Se päätti sarvaan ajoineen odottaa myöhempään yöhön. Sen rinnassa kyti hurja viha tuota isoa mustaa elukkaa vastaan, joka moisella tavalla oli hänet nolannut, ja se mietti kostoa. Tässä aprikoimattomassa mielentilassa se kohtasi pienen mustan ja valkoisen kirjavan olennon, joka tuskin oli kaniininkaan kokoinen; se kulki hänen tiensä poikki ja seisahtui katselemaan häntä joutilaan uteliaisuudella.
Jos se olisi ollut tyynemmällä päällä, niin jo yksistään se seikka, että niin vähäpätöinen olento ei näyttänyt häntä pelkäävän, olisi saanut hänet pysähtymään ja syytä tutkimaan. Moisessa käytöksessä oli jotain kerrassaan luonnotonta; mutta sen sijaan, että hän olisi ottanut varotuksen varteen, hän vain raivostui kahta kauheammin moisesta hänen mielestään kuulumattomasta hävyttömyydestä. Hän äristen hyökkäsi. Samassa jotain hirmuista lensi vasten hänen naamaansa. Se oli sokaisevaa, tukahduttavaa sanoin kuvaamatonta. Tukehtuvan huudolla hän kavahti taapäin; ja tuo pieni juovainen raukka luiskahti ehjin nahkoin melkein hänen käpäläinsä välistä ja rauhallisesti tallusteli pois pensaikkoon. Se oli kovin, kovin paha onni tälle täplikkäälle Intian miehelle, ettei hänelle oltu koskaan kerrottu haisunäädästä.
Tuo kuristava saasta silmissään ja sieraimissaan näljäisenä, takertuvana ja joka paikkaan tunkeutuvana — leopardi vasta muutaman sekunnin kuluttua saattoi henkeään vetää. Sitten se sai raivon kohtauksen, pyyhki naamaansa vimmatusti käpälillään ja piehtaroi sammalessa ja sananjaloissa. Pyyhkimisestä ei ollut mitään apua, jonka vuoksi se lopulta alkoi tonkia syvältä sammalta aina viileään kosteaan multaan saakka. Vaistomaisesti se oli keksinyt luonnon oman parannuskeinon tätä vaivaa vastaan. Tuore maa on sitä vastaan paras vastamyrkky ja paras puhdistuskeino. Muutaman minuutin kuluttua se saattoi hengittää paremmin ja yrittää nähdäkin jotain; mutta toinen asia oli vallan päästä siitä. Ja hyh! kuinka se vihasi itseään! Paikalla kun se alkoi nähdä kyllin selvään, se lähti laukkaamaan kautta metsäin koettaen näillä mielettömillä ponnistuksilla vapautua ylivoimaisesta löyhkästä. Se oli melkein uuvuksissaan, ennen kuin tuli huomanneeksi, että kuljettikin sitä mukanaan. Tointuen tämän jälkeen jonkun verran järkiinsä, se kuopi kosteaan maahan suuren kuopan ja alkoi piehtaroida, kaivaa ja rypeä siinä. Kun tämä kuoppa oli niin saastutettu, ettei siitä enää ollut apua, niin se kulki kauemmaksi ja kaivoi toisen ja vielä kolmannenkin. Kun päivän ensimäinen sarastus alkoi viluna hiipiä salolle, oli se mielestään tehnyt, mitä tehdä voi. Tämän jälkeen se toimitti huolellisen aamusomistuksen, pyyhkien käpälillä ja nuollen itseään kuin kissa, kunnes lopulta saattoi luulotella taas olevansa puhdas. Totta kuitenkin oli, että se yhä vielä kantoi karvoissaan — ja oli kantava monta päivää — pistävää iljettävää muistoa mitättömän näköisestä, mutta kamalasta pikku vihollisestaan.
Vaikka tämä kokemus olikin niin katkera, niin alkoi leopardi kuitenkin tuota pikaa saada siitä ilmeistä hyötyäkin. Sen oma haju, joka useimpien metsän eläinten mielestä oli niin kamala, oli nyt jonkun aikaa aivan pois sekaantunut. Kaniinit eivät ainaisesta uteliaisuudestaan huolimatta tahtoneet päästää sitä aivan hyppymatkan päähän, ennen kuin pötkivät pakoon. Mutta nyt kun se haisi kuin skunkki, ne typerästi päättelivät, ettei se voinut hypätäkään skunkkia kauemmaksi. Ja sarvaatkin — niiden kimppuun oli nyt hämmästyttävän helppo hiipiä, kunhan eivät vain sattuneet näkemään. Jos ne näkivät, niin eivät ne tietenkään jääneet kyselemään. Ne eivät tosin mitään tienneet leopardista nämä Canadan sarvaat, mutta puumasta suvussa kulki kamalia muistotietoja; ja ne olivat kyllin ymmärtäväisiä älytäkseen, että täpläinen puuma hyvin luultavasti oli aivan yhtä vaarallinen kuin näitä kirjailuita puuttuvakin.