Kaniinin ja sarvaan lihasta kun ei ollut puutetta ja sieraimetkin lopulta alkoivat jonkun verran tylstyä katalaa hajua kohtaan, joka seurasi kaikkialle mukana, niin leopardi seuraavain neljän, viiden päivän kuluessa alkoi sangen hyvin tyytyä ympäristöihinsä. Ainoa rikka rokassa oli tuo suuri uroshirvi. Päivän toisensa jälkeen se jostain varmasta piilopaikasta tarkasteli tätä ylimielisen välinpitämätöntä mustaa hirviötä ja hioi hampaitaan ja kynsiään voimattomassa raivossa. Mutta siitä ei vain tahtonut tulla mitään, että se olisi etsinyt tuota vaarallista kaksinkamppailua. Se arveli, että ehkä voittaisi, jos pudottaisi itsensä hirven selkään joltain soveliaalta oksalta. Mutta sitten taas tuntui siltä, että hän ehkä joutuisikin häviölle. Ja ajatellessaan noita suuria latuskoita kavioita, jotka toisinaan kalskuivat niin kummasti omistajan sivu astuessa, että ne saisivat häntä silpoa ja alleen ruhjoa, hän kerrassaan malttoi mielensä. Järkevästi hän päätteli, ettei sen seikkailun aika vielä ollut tullut.
Ja sen tätä kaunaa kantaessa ja hautoessa tuli se suuri hairahduksen päivä.
Järvestä nousi rinne, joka oli täynnään avoimia mustikkamaita ja sitten kohosi pystyyn melkein paljaaseen harmaaseen graniitti vuoreen. Aikoen ehkä jonkun verran laajentaa piirinsä rajoja ja ehkä ruokavaliotaankin vähän vaihdella tuntemattomalla riistalla leopardi lähti tutkimaan lähempiä rinteitä.
Mustikat olivat parhaimmillaan tässä korkeassa, viileässä, myöhäiskesäisessä seudussa. Matala varvukko oli täynnään sankkoja tiheitä marjamättäitä, joista säteilevässä päivänpaisteessa loisti kuin lukemattomia kiiltäviä lapis-latsuli-helmiä. Niiden seassa kaaleli, leopardi huomasi, hartioitaan myöten pieni kiiltävän musta typykkä eläin, joka äänekkäillä mielihyvän lotkauksilla riipi ja lotki nahkaansa mehukkaita marjoja. Ikään kuin ei olisi voinut niitä kyllin nopeaan sisäänsä saada millään muulla tavalla, se toisinaan istahti paksuille lyhyille takajaloilleen, sulki täpötäyden marjamättään syliinsä ja kerrassaan rypi siinä naamatauluineen, kunnes purppuraiset mehut ryvettivät hänet aivan korvia myöten.
Leopardi paikalla tiesi, että tämä hullunkurinen ja ahne pikku elukka oli karhunpenikka, rasvasta tiukkuva ja erinomaisen maukas syödä. Sattui kuitenkin niin, että se tunsi vain kaksi karhulajia — Himalajan pienen oikullisen mustan karhun, joka tosin oli kylläkin urhoollinen, mutta heikko, ja kömpelön hyväluontoisen muurahaiskarhun. Itä-Canadan mustan karhun luonnonlaadusta ja kyvyistä se oli aivan tietämätön. Ja tietämättömyys on yksi niitä vikoja, joita luonto, ankarin kaikista emoista, toisinaan pyrkii rankaisemaan kaikkein säälimättömimmällä ankaruudellaan. Eivät sen kaikki lapset ole niin onnellisia, että hengissä kestäisivät sen kovakouraiset opetukset.
Leopardi kyyristyi maahan muutamaksi minuutiksi ja tarkasteli silmiään siristellen penikan vallatonta mässäilyä. Sitten ruokahalu ja julma luonto saivat siinä vallan. Penikka näytti olevan yksinään, eikä tässä siis ollut mitään vaaraa, eikä missäänkään tapauksessa semmoisten karhujen puolelta, joita hän sattui tuntemaan. Kuin suuri luoti täplikästä kultaa se singahti kautta ilman, putosi iloisen penikan niskaan ja rusensi sen kaulan poikki kerran puraisten voimakkailla leuoillaan. Vieroen sitten paikan altista häikäisevää aukeutta se nosti hervottoman pikku ruumiin ilmaan ja kääntyi kantamaan sitä kuusien suojaan.
Juuri kun se kääntyi, sattui suuri varjo hänen ja auringon väliin. Vaistomaisesti leopardi hyppäsi syrjään. Mutta aivan samassa silmänräpäyksessä, jolloin sen jännitetyt raajat maasta erosivat, putosi sen päälle valtava ruho, sortaen sen takaisin. Säikähtyneen raivon karjauksella se kiemurteli itsensä alta pois, toinen kylki emokarhun kostavan kouran nylkemänä kylkiluita myöten. Karhu pyrki pitämään sitä allaan suurella painollaan. Mutta tämän lihaksissa, jotka olivat notkeat kuin piiskan siima, oli teräksen jämeä lujuus ja melkein uskomaton runsaus pontevaa joustavaa voimaa. Ponnistustensa räjähdysvoimalla se melkein sai karhun päältään nakatuksi — melkein, mutta ei aivan. Turhaan koetettuaan rynnistää pois sen murhaavan kouristuksen alta se väänsi ruumiinsa ympäri sillä tavalla, että saattoi purra karhua kurkkuun ja kynsiään käyttää. Hyvin mielellään se olisi livistänyt tiehensä ja paennut häpeätä tuntematta, sillä tämmöistä karhua hän ei ollut voinut kuvitellakaan. Mutta huomatessaan paon mahdottomaksi se päätti tälle hirviölle näyttää, mikä hän oikein oli. Upottaen etukyntensä syvään vastustajan kaulaan se taivutti pitkän notkean selkänsä kaareksi kuin jännitetyn jousen ja riipi karhun kylkiä ja mahanalustaa takakäpäliensä hirmuisilla raatelevilla aseilla.
Ensi kerran rikkoen kostoraivonsa äänettömyyden karhu päästi möräävän _uah-ah_in tuskasta ja hämmennyksestä. Moinen ruma tappelemisen malli oli sille uutta. Vihaisesti se koetti karistaa täplikästä petoa irti itsestään, voidakseen pitää sitä käsivarren mitan päässä ja sitten ruhjoa sen. Mutta se piti kiinni kuin palava öljy. Huomatessaan mahdottomaksi nakata sitä irti karhu muutti menettelyään ja rutisti sen rintaansa vastaan julmilla etukämmenillään. Lyhyen hetken leopardin jännitetyt lihakset kestivät kauhean puserruksen ja kaiken aikaa se viilsi karhua takakynsillään. Sitten se läähättävällä harjauksella äkkiä raukesi. Armottomat kourat ruhjoivat, pusertivat, tuhosivat, kunnes viimeinen hengähdys oli lähtenyt vihamiehen keuhkoista, viimeinen elon sykähdys sen sydämestä ja sen hervonneet takajalat syleilyn perästä laahasivat velttoina kuin kuolleen kaniinin.
Tuntiessaan ponnistavan ruumiin kouristuksessaan raukeavan ja nähdessään pyöreän litteän pään putoavan takakenoon silmät pullollaan, karhu hampain repi poikki paljastetun kurkun, ikään kuin ollakseen oikein varma voitostaan. Päästäen sitten ruumiin putoamaan se laskeutui neljälle jalalle ja vinkuen haisteli kuolleen pienokaisensa ruumista. Tultuaan pian vakuutetuksi siitä, että se tosiaan oli aivan kuollut, se laahusti pois kammottavine haavoineen jonkun taajan metsikön pimeyteen, siellä yksinäisyydessä kuollakseen tai parantuakseen, miten erämaan kohtalo näki hyväksi päättää. Kuolleen leopardin kirkas nahka, mustatäpläisenä, vahvalta veripunaisissa tahroissa penikan mustan ruumiin vieressä ilman alla viruessaan, tapasi korkealla, paljaan graniittikukkulan päällä liitelevän valkopää kotkan silmän. Laajoin kaarin, melkein liikkumattomin siivin, se vaipui syvemmälle ja syvemmälle, kunnes lopulta liiti läheltä molempien ruumiitten sivu ja lumivalkea niska pitkällä kurkisti niihin tuikeilla, lasimaisilla, mustan ja kullan värisillä silmillään. Mutta se ei huolinut tulla maahan, sillä täplikäs muukalainen näytti siitä kuolleenakin vaaralliselta. Pian se taas lentää lekutteli pois kukkulan taa ikään kuin sanomaan, ettei tämä häntä liikuttanut. Ja tyynessä ja lämpimässä tulivat siihen parvissa kärpäset, kiiltäen kuin jalokivet ja pelkäämättä mitään kuollutta, olipa tuo kuinka kumma tahansa.