I.
Aamun ensimäinen sarastus lepäsi rusottavana ja kastekylmänä vuoren paljaalla kallellisella selällä. Hitaasti se hiipi alemmaksi pitkin uurteisia kallioita, raikkaasti kirkasti tiheät vesakot ja lopulta kiidätti ohuet ilmavat valo- ja värisäteensä alas lehtoihin ja saarnien, kastanjain ja vaahterain oksien alle, joilla juuri kuti kevään varhaisin vihanta.
Syvään pieneen notkelmaan se viimeksi osasi kuivien oksien pohjaamaan, viiniköynnösten ja karhunvatukkain puoleksi tukkimaan, kahden mahtavan kastanjapuun oksillaan kattamaan. Se oli niin salattu notkelma, että valon pitkät rusosormet vain vaivalla sinne osasivat ja näyttivät jonkun aikaa kopeloivan, ennen kuin sieltä löysivät mitään näytettävää. Lopulta ne kuitenkin löysivät jotain ja paikalla, ikään kuin löydöstä hyvillään, leimauttivat notkelman täyteen haaleata rusopihkaista valohehkua.
Se valaisi nähtäväksi, tämä herkkä valo, nuoren hirvaan vasikan, jonka suuren suuret sulavat, lempeät silmät ihmetellen sen kohtasivat. Pensaan alla koukussa maaten se punaisenruskeine karvoineen ja kermankeltaisine pilkkuineen tuskin ollenkaan erosi ruskean kirjavista lehdistä, joilla se lepäsi. Mutta aamun sarastuksen omituinen kristallikirkas, vaikka värikäs valo teki sen äkkiä silmään pistäväksi. Hetkisen ihmeteltyään se näytti huomaavan, ettei enää ollutkaan näkymätön. Se painoi lapsen päänsä kavioittensa väliin ja näytti vaipuvan valppaaseen liikkumattomuuteen. Näytti melkein siltä, kuin olisi sen väritys paljaan tiedottoman halun kautta menettänyt kirkkauttaan ja se taas paljaan liikkumattomuutensa kautta alkanut hävitä ympäristöönsä.
Mutta tuo hetken liike, pään alas painaminen, oli riittänyt pahuutta aikaan saamaan. Siihen oli notkon yläreunalta sattunut kahden valppaan ja julman silmän huomio. Kuljeskeleva varjoharmaa olento, hiljaa hiipivä kuin itse aamunkoiton liike, kyyristyi äkkiä aivan maata myöten ja tuijotti alas pelottavalla mielenkiinnolla ruskahtavaa täpläistä pikkii olentoa, joka lepäsi pensaitten alla. Toinen varjomainen haamu, jolla oli samanlaiset kalpeat, läpitunkevat kuutamosilmät, hiipi ylös ja kyyristyi edellisen viereen.
Ne olivat synkän näköisiä petoja nämä molemmat ilvekset, kumpikin lähes neljänkymmenen naulan painoinen, käpälät suuret ja pantterimaiset ja lihakset teräksiset, nopeasti liikkuvat löyhän pitkän karvan alla. Takaruumis oli luonnottoman suuri ja voimallinen eturuumiiseen verraten ja takajalat alle koukistettuina valmiina äkkihyppyyn, ikään kuin ne olisivat olleet hirveitä raatelevia jäniksiä. Häntää niillä ei ollut muuta kuin paksu tynkä, joka ilmeisestikin oli aivan joutava kaikkiin niihin tarkotuksiin, joihin häntää tavallisesti käytetään. Niiden pyöreissä ilkeissä naamoissa oli julmat viikset ja naaman ympärillä leuan alta esiin kähertyvistä pitkistä karvoista jonkinlainen röyhelö, korvissa pitkät kankeat tupsut. Väri oli vaaleanharmaa, haaleata keltaisenruskeaa sekaan siroteltuna — joka väri teki ne melkein näkymättömiksi varjoisissa metsissä, suurien kalpeitten silmien säpsähdyttävää kirkkautta lukuun ottamatta.
Molemmat ilvekset tuijottivat muutaman pitkän sekunnin silmiään rävähdyttämättä pahaa aavistamattomaan vasikkaan, jonka lempeät silmät katselivat toiseen suuntaan, huolestuneesti odotellen emon paluuta. Äkkiä, vaikk'ei ainoatakaan ääntä eikä henkäystä ollut sen korviin kantanut, joku herkkä varotus väräytti sen lapsenhermoja ja se käänsi päätään taakseen katsoakseen.
Kaksi hämärää harmaata olentoa, julmat silmät häneen kiinnitettyinä, hiipi par'aikaa notkelmaan.
Vasikka ei ollut monenkaan tunnin ikäinen. Se ei vielä ollut mitään oppinut ilveksistä, sen enempää kuin kuolemastakaan. Mutta se ei kaivannut opettamista älytäkseen, että nuo molemmat hämärät olennot aikoivat tappaa. Avaten ammolleen kapean turpansa se huuti emoaan — omituisella kimakalla, puoleksi määkäisevällä, puoleksi kiljaisevalla huudolla, jonka tuskasta ja avunpyynnöstä ei voinut erehtyä.
Huutoon vastasi paikalla aivan läheltä kirkas kiljaus, ja melkein seuraavassa sekunnissa emo saapui, hypäten kauhealla loikkauksella lähimpien pensaitten yli. Se ei suinkaan ollut sen tavanmukainen paluureitti. Tavallisissa oloissa se olisi lähennellyt ääneti, oksankaan risahtamatta. Mutta vaaran uhatessa pienokaista se heitti varovaisuuden ja tuli lyhyintä tietä.