Hellin pienin supatuksin rauhotellen punainen emo haisteli vasikkaansa, nuuskien sen ylt'yleensä ikään kuin kysyäkseen, mikä sitä vaivasi. Vasikka värisi, ja tuota pikaa emo katsahti ylös nähdäkseen, mikä oli sitä niin säikäyttänyt.
Emon niin äkkiä ja rajusti paikalle ilmestyessä molemmat ilvekset olivat yht'äkkiä pysähtyneet, kyyristyen valmiiksi kaikkien tapauksien varalle. Nähdessään emon kumartavan alas päänsä ja kiinnittävän kaiken huomionsa pienokaiseen, ne jälleen hiipivät eteenpäin. Mutta nyt ne erosivat, toinen oikealle, toinen vasemmalle hiipien. Ne tiesivät, että emohirvaskin vasikkaansa puolustaessaan on liian vaarallinen vastustaja yhden ilveksen yksinään kimppuun käydä; mutta hyökäten samalla haavaa kummaltakin sivulta ne luulivat saavansa sen hämmästymään ja siten välttävänsä sen vaarallisten, veitsenterä-kavioitten salamaiskut.
Emo päätä kohottaessaan ympäri katsellakseen näki koirasilveksen leppymättömät silmät vajaan kolmen sylen päässä ja sen paraillaan kyyristyvän hyppyyn. Tappelun taitoisena se ei odottanut tuota murhaavaa hyppyä, vaan kimakalla uhman korskahduksella hyppäsi vastaan, loikaten eteenpäin uskomattoman keveästi ja kiiltävillä, terävillä ja teräskovilla kavioillaan sohien vimmatusti eteensä.
Äristen ilves hyppäsi taapäin, uskaltamatta vastaanottaa niitä iskuja. Emo vaistomaisesti vilkaisi taakseen nähdäkseen, oliko pienokainen vielä turvassa. Naarasilves oli juuri hänen niskaansa hyppäämässä. Emo ei ennättänyt ajoissa väistää tätä hyppyä, mutta se ennätti ajoissa torjua sen vajanaisesti, lyhyellä viiltävällä iskulla. Semmoinen isku ei voinut pysäyttää ison kissaeläimen hyppyä, se kun jo oli tulossa, mutta se riipaisi pitkän punaisen haavan sen harmaaseen kylkeen ja sen verran poikkeutti hyökkäystä, etteivät hyökkääjän kynnet uponneet saaliinsa kurkkuun, vaan lapoihin.
Terävällä kiljauksella hirvas hyppäsi ilmaan, koettaen karistaa irti hyökkääjän. Kun tämä yritys oli turha, niin se syöksähti oksan alle, toivoen sen raapaisevan paikaltaan vaarallisen ratsastajan. Tämä onnistuikin; mutta ennen kuin se ennätti kääntyä ja uudelleen puolustaa itseään, pääsi koirasilves kurkkuun kiinni sitä kuristamaan. Ja tuokiossa naaraskin jälleen oli sen lavoissa kiinni repien sen niskaa ja viiltäen sen kylkiä raatelevilla takakynsillään. Hirvas kiljui kuin tukehtuva ja taisteli epätoivoisin potkivin hypyin. Mutta parissa minuutissa ilvekset saivat sen nurin, ja vielä muutama sekunti, niin sen sydänveri punaisena ja kuumana tulvi kuihtuneille lehdille.
II.
Mac Tavish istui aivan harjanteen huipulla ja levollisin silmin katsoi päivänkoiton kehittyvään ihmeeseen. Vasemmassa kyynärkoukussa lepäsi kätevä rihla, sininen piippu puhtaissa ohuissa säteissä kiiltäen. Iso oikea käsi askaroi mielihyvin punaisessa parrassa. Tämä auringonnousu hänestä oli juuri semmoinen kuin sen piti olla. Nuo hennot rusottavat vivahdukset, pihka, kulta, kerrassaan selittämättömässä läpikuultavuudessaan ja melkein uskomattomassa kirkkaudessaan soinnuttelivat hänen jykeviä, mutta hienosti viritettyjä hermojaan kuin viulun pitkät hitaat sävelet tyynen veden partaalla sydänkesän kuutamossa.
Skotlantilaista, walesilaista ja englantilaista verta suonissaan Mac Tavish oli, jopa jossain määrin itselleenkin, arvotuksellinen sekotus. Hän ei mielellään tehnyt millekään pahaa, mutta oli siitä huolimatta innokas metsämies ja rakasti kunnon tappelua. Matkallaan mökiltään siirtokuntaan, joka oli laakson toisella puolella parinkymmenen mailin päässä, hän oli lähtenyt läntistä rinnettä nousemaan puolen tuntia aikaisemmin kuin olisi tarvinnut — silloin tosiaan vielä oli täysi pimeä — varta vasten nähdäkseen vuoren korkeimmalta kohdalta auringon nousun, kuinka sen taivaallinen tulva puhkesi leveään laaksoon, joka oli hänen allaan. Mutta hän ei tahtonut itselleen tunnustaa, että tämä syy olisi saanut hänet niin aikaisin liikkeelle lähtemään. Hänellä oli varalla monta muuta syytä, mutta hän tiesi sydämessään, etteivät ne mitään painaneet. Ne vain olivat apuna häneltä itseltään salaamaan tämän hänen rikollisen intohimonsa auringonnousuja ja auringonlaskuja ja muita kauniita, mutta käytännössä hyödyttömiä asioita kohtaan.
Tuskinpa koskaan, ajatteli Mac Tavish punaista partaansa pureskellessaan nautintonsa hitaassa hartaudessa, hän oli nähnyt vuorensa suurenmoista näköalaa hurmaavampana, eikä koskaan auringonnousua, jonka taikalumous olisi ollut täydellisempi. Hän tuskin uskalsi hengittää, peläten sen ehkä muuttuvan joksikin toiseksi, vähemmän ihastuttavaksi vivahdusyhdistelmäksi. Hiljaisuus oli miltei pelottava täydellisyydessään — kuin määrätön saippuakupla äärimäisiin rajoihinsa puhallettuna ja ihmeen välittämänä.
Ja sitten se särkyi. Alhaalta notkosta kuului hurjaa äänten meteliä — ärinää, kiljauksia, tappelua — elämän ja kuoleman kamppailun epäämättömiä ilmauksia. Kallioiden, pensaikoiden, vihertävien puitten salaperäinen valaistus äkkiä muuttui, kävi tutummaksi, tavallisemmaksi, melkein joksikin, joka kuului elämän jokapäiväiseen kulkuun. Mac Tavish hengähti syvään, ikäänkuin voimallisesta lumouksesta päästyään. Hän tarttui rihlaansa ja syöksyi nopeaan, mutta levollisesti, rinteen alle vesakkoiseen notkoon, josta äänet tuntuivat tulevan.