Tuska ja jännitys ja ajatusten sekavuus alkoivat taas ruveta saamaan ylivaltaa, kun hän takaansa kuuli kavioitten kapsetta. Hän ei uskaltanut kääntää päätään katsellakseen, mutta hän tunsi, ken se oli, ja hänen aivonsa alkoivat jälleen selvitä. Hän näki kiertyneen käärmeen muuttavan päätään, ikään kuin antaakseen toisen suunnan sen iskulle.
Ja siinä samassa Puna-dandy tulla sipsutteli näkyviin, tanssien samaa kevyttä sotatanssiaan kuin puolustusmahdollisuuksia puuttuvaa sikaakin härnätessään. Se pyörähti pois toiselle puolelle, kääntäen kuparipään huomion pois Mac Tavishista. Sitten se varovasti laski hyökkäykseen sarvensa päät, juuri ulottumamatkan päähän. Käärme pisti kuin salama kahdesti, hukaten turhaan myrkkynsä läpäisemättömään sarveen. Tämän vimmastuttavan sarven ärsyttämänä se hyökkäsi yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes ei lopulta herahtanut ainoatakaan myrkkypisaraa. Sitten äkkiä älyten menettäneensä voimansa ja väkensä, kunnes ennättäisi varastonsa uusia, kuparipää nopeasti kehi auki mutkansa ja syöksyi piiloon.
Mutta vaikka se oli vikkelä, niin vielä vikkelämpi oli sarvas. Teräväreunainen kavio, kostonhimon voimalla alaskäsin viiltäen, kohtasi käärmeen niskan jumi siihen kohtaan, jossa se kalloon yhtyi. Tämä isku jakoi sitkeät suomut ja leikkasi selkärangan aivan poikki.
Murhaava pää putosi eteenpäin aivan voimatonna, mutta elinvoimaa ja väkeä uhkuva ruumis kiertelihe rumiin sätkiviin mutkiin. Puna-dandy vielä toisella iskulla ruhjoi voimattoman pään. Sitten se sotki ja polki maahan kiemurtelevat mutkat, kunnes ne olivat paloiksi katkotut ja sen somista vuohiskarvoista tippui verta. Eikä se tästä herennyt eikä tunnustanut voittoansa täydelliseksi, niin kauan kuin oli jäänyt vähääkään kiemurtelemaan.
Mac Tavish, tuntien nyt ainakin käärmeiden puolesta olevansa hyvässä turvassa, salli itsensä vähäksi ajaksi pyörtyä. Jälleen tointuessaan hän tunsi voivansa paremmin ja Puna-dandy seisoi hänen rinnallaan haistellen hänen kasvojaan. Hän hyväili kapeata pehmeätä turpaa minuutin tai pari, ilmaisten peittelemätöntä ihastustaan pelastajansa voiman ja taidon johdosta; ja tuimasti hammasta purren hän sitten lähti hitaasti ja tuskalla kämpimään lähimpään taloon.
SELKÄ SEINÄÄ VASTAAN
I.
Oli ankara talvi, julmin, mitä se oli vielä kokenut; ja karhuksi se jo oli kokenut koko monta. Varhain se oli alkanut, pakkasineen purrut läpi luiden ja ytimien, halkoillut puita, joiden oksissa vielä tapasi liikoja mehuja, ja kostean maan toukkineen, juurineen ja mukuloineen sulkenut teräspanssarin taa. Sitten oli tullut myrsky myrskyn jälkeen pakkasen poistumatta, ja kovaa kuivaa lunta kuin valkoista hiekkaa, joka tuiskui silmiä sokaisten, minnekään vakautumatta, karttui niin vahvalta, että pitkäkoipinen, lumikenkäkavioinen hirvikin siinä kaaloi mahaa myöten. Ei edes vanhain kuusimetsäin uumenissakaan ollut kunnollista suojaa hirmutuiskujen raivoa vastaan, niiden kylmyys tunki syvimmänkin salon sydämeen ja kylmi nälkiintyneet ilvekset pesäänsä.
Nuoruutensa herttaisina ja suruttomina aikoina iso musta karhu oli oppinut pitämään arvossa emonsa opetusta ja lihomaan talveksi. Täpösen täynnään mustikkaa ja syksyn muuta hedelmää, hunajaa ja jauhoista juurta ja loppukesän monenlaista kuhisevaa lihavaa pientä maimaa, se rasvavaroineen aina kylmäin lähestyessä oli tuntenut unetusta ja koukistunut nukkumaan johonkin syvään koloon, kallion tai petäjän juurakon alle, ja antanut suurien lumien haudata itsensä alleen hamaan kevääseen saakka. Mutta käytyään ikää voittaen levottomaksi ja ärtyiseksi ja enemmän lihan ja veren persoksi kuin nuoruutensa verettömän ruokajärjestyksen aikana, se oli menettänyt talviunen mainion lahjan. Suvun akkaväen ja hyvätapaisten urospuolisten nuorukaisten rauhassa nukkuessa katkerat tuimat myrskykuukaudet, se rauhattomana vaelteli tyhjyydessä, nälästä alati valveillaan, kaikella taidollaan metsästäen ja tuskin sen vertaa saaden pitkäkoipista jänistä, että lopen laihtuneilla kyljillä oli lihan hiventäkään.
Helmikuun puolivälissä, seudun kaikkien kotoisten petoeläinten — karhujen, kettujen, kalastajanäätien ja turkkinäätien — jo tapellessa nälän kourissa, hyökkäsi sinne uusia ahnaita riistan etsijöitä. Pohjoisesta ryntäsi laumoittain suuria harmaita metsäsusia, joita ei näillä kulmilla viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana tunnettu muuta kuin muistotiedon mukaan. Vanha musta karhu ei penikka-ajoistaan ollut pelosta tiennyt; mutta nyt kuullessaan tuon valittavan kamalan laumaulvonnan värähtelevän lumella hiljaisen kuun alla, se tunsi sydäntään hyytävän. Ja kun se jonkun lauman jäljille sattuessaan huomasi vieraitten jalanpainalmusten suuren luvun, niin sen niskakarvat nousivat kankeina pystyyn sekä pelosta että vihaisesta inhosta. Se tunsi pitävänsä puoliaan puolelle kymmenelle moiselle kalpeasilmäiselle, raatelevalle tunkeilijalle kerrallaan ja päätteli sen vuoksi, etteivät ne luultavasti sentään hullaantuisi etsimään riitaa hänen kanssaan. Mutta se arveli kuitenkin viisaimmaksi välttää niiden tielle joutumasta.