Karhu oli asunnokseen valinnut väljän kuusikorven, jonka tiheät kätköt suosivat riistan ajoa ja soivat jonkun vähän suojaa tuultakin vastaan. Mutta eräänä päivänä se vimmastuneena siitä, kun ei ollut mitään, mitä ajaa, lähti paljaitten maitten poikki koettamaan onneaan niillä ryhmyisillä sekametsämailla, joita oli ylämaan liepeillä. Paljaat maat olivat lakeat ja aavat, mutta kirjavanaan lukemattomia pieniä vesakoita, joissa se arveli ehkä tapaavansa piileviä riekkoja, taikka suuria lumikenkä-käpälällisiä jäniksiä haavanoksia kolomassa. Kaukana aavikon toisella puolella se erotti mustan vuoren, josta oli toiselle puolelle sortunut kiviröykkiö, ja sitä kohti se suuntasi kulkunsa siinä mielessä, että sen koloista ehkä löytyisi joku sopiva luola, joka paremmin kestäisi tuulta kuin hänen kuusikorpensa. Jos luolassa jo olisi asukas, niin sen parempi. Silloinpa hän saisi sekä pesän että vielä hyvin varustetun ruoka-aitankin.
Pois harmaanvalkoisten lakeitten poikki, selkeän, haaleahkon taivaan matalan kaarron alatse, se hitaasti rähmi, musta ruho kaiken matkaa kirpeästi silmään pistäen. Lakeudet karmeassa valkoisessa autiudessaan saivat ajattelemaan paljasta graniittia, hajanaisia ja puoleksi lumeen peittyneitä viidakoita näkyi siellä täällä tummanharmaina ohuina viivoina, tukkoina ja pisteinä. Leveäsiipinen valkoinen lumipöllö, nietospoimujen päällitse matalalta lentäen, seurasi lumikon jälkiä, lumikon itsensä nälkäisenä ajaessa takaa pakokauhuista hiirtä. Nälkä, epätoivo ja armoton kylmyys olivat näköpiirin valtiaat.
Jonkun vähän aikaa karhu, tyhjyyden poikki liikkuessaan oli korvissaan epämääräisesti tuntenut kuin susilauman etäistä värjöttävää ulvonaa. Mieli omissa tarpeissaan se ei ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, paitsi että epämääräisesti, vaikka kiukkuisesti, kadehti metsästäviltä ajettua saalista — kaributa ehkä, tai mahdotonta uroshirveä, jota kyllä kestäisi ajaa enemmänkin aikaa, mutta sitten hyväksi lopuksi syödäkin vatsansa kylläiseksi. Se kaaleli edelleen, nälkäisin silmin lunta etsien. Lopulta se tapasi verekset jäniksen jäljet ja ne johtivat muutaman sadan askelta oikealle kädelle syvälle hautaantuneeseen viidakkoon. Sen aistit terottuivat ylimmilleen, se kyyristyi niin matalaksi, että lopulta miltei katosi näkymättömiin syvään lumeen, ja alkoi jälkiä seuraten ääneti ryömiä eteenpäin. Täytyi hämmästyä, kuinka pieneksi ja näkymättömäksi se sai itsensä.
Mutta nyt se, aistiensa äkkiä niin tarkoiksi valveuduttua, huomasi tavattoman sävyn tuossa monikurkkuisessa luikkuussa, jota kuului kaukaa takaa päin. Se ei ollut aivan samanlaista kuin lauman helppoa saalista ajaessa. Siinä oli vihan soinnahdus, verinen uhka ja uhma. Ja lisäksi se nyt oli lähempänä; se epäilemättä lähestyi.
Äkkiä karhu nousi jäljilleen suoraksi seisomaan ja vähän mörähtäen tuijotti taakseen. Sen sydän hytkähti raivosta ja sitten hetkeksi aivan pysähtyi. Hän itse oli tällä kertaa riistana.
Joitakuita sekunteja se, ollen niitä, jotka tappelevat viimeiseen veripisaraan, arveli jäädä paikalleen ja tässä tapella näitä röyhkeitä tunkeilijoita vastaan. Loipa se silmäyksen viidakkoonkin, jossa kaniini lymysi, ehkä aikoen ottaa sen kiinni ja tyynnytellä nälkäänsä, ennen kuin ulvova lauma saavuttaisi. Mutta juuri samalla se sattui näkemään lauman tulevan ulos kuusimetsästä ja hetkeäkään epäilemättä lähtevän hänen jälkiään pyyhkäisemään. Kuinka määrättömästi niitä oli! Tämä näky joudutti sen päätöstä. Hänet piiritettäisiin, eikä olisi mitään mahdollisuutta näyttää, kuinka oikein tapellaan. Se kääntyi taas ympäri vuorta kohti ja oikaisi pitkään töyssyvään laukkaan. Jos hän sinne pääsisi, niin löytyisi sieltä joku parempi paikka, jossa voisi taistella tasaisemman tappelun.
Huolimatta koostaan ja päältä nähden kömpelyydestään karhu teki taivalta nopeaan. Suurella voimallaan se saattoi jonkun aikaa voittaa lumen hankalan pehmeydenkin, joka tosiaan takerruttikin yhtä pahasti takaa-ajajia kuin sitä itseäänkin. Se oli laiha ja sitkeä ja rintakin sen mukaan selvä, ja sen tahto saavuttaa vuori oli järkähtymätön. Susilauma juoksi nyt ääneti, mutta sen kamala äänettömyys oli kahta uhkaavampi kuin äskeinen selkää karmiva yhteisluikkuukaan. Se lähestyi nopeasti, mutta pakolainen oli riittävän kaukana edellä. Sudet olivat siitä puolen sadan askeleen päässä, kun se pääsi vuorelle.
Vuoren rinta oli sillä kohdalla pystysuora ja aivan sileä. Karhunkaan, joka oli niin kokenut kiipijä, ei ollut yrittämistäkään kiivetä sen päälle. Mutta se sai siitä, mitä ennen kaikkea kaipasikin — vakuuden, ettei takaa päin yllätettäisi. Se pyörähti ympäri kuin salama, työnsi selkänsä kalliota vastaan, nousi hillityn valmiuden asentoon istumaan, kohotti molemmat asestetut etukämmenensä ja odotti vainolaisia ääneti, huulet irvissä keltaisten hampaitten päältä ja pienet silmät sinivihreinä palaen syvissä kuopissaan.
Työntäen etukäpälänsä syvälle lumeen sudet pysähtyivät jyrkkään vajaan kahden sylen päähän. Tämä oli riista, jommoista ne eivät olleet vielä koskaan ajaneet. Ne hajaantuivat karhun eteen puoliympyrään, toiset levottomasti edes takaisin tallaillen, toiset takakintuillaan istuen, mutta kaikki keskittäen siihen pelättävät silmänsä. Niiden johtaja, joka oli vähän edellä, seisoi ja aprikoi; ja karhu odotti, isoa päätään puoleen ja toiseen hitaasti häälytellen.