Vaikka olikin se talvi niin hirveä kaikille metsän kesyttömille eläjille, niin ei erämies Job Thatch lumeen peittyneessä mökissään vuoren takana alussa ollut sen uhkailuista milläänkään. Mökki oli kodikas, polttopuita seinustalle runsaasti pinottuina ja siirtokunnasta hän oli kantanut jonkun verran jauhoja, suolalihaa, teetä ja siirappia lisäksi tuoreeseen lihaan, jota hän varmaan saattoi otaksua pyssyllään hankkivansa. Riistan vähenemisestä oli hänelle vähemmän haittaa kuin kenellekään muulle, jonka ravinto saloa juoksenteli, sillä nelijalkaisista eränkävijöistä ei ainoakaan vetänyt hänelle vertoja omassa ammatissaan. Kaiken muun kuin vainun puolesta hän oli etevämpi metsästävä eläin kuin paraskaan niistä. Hänen kuulonsa oli yhtä tarkka kuin kuuntelevan hirven. Hän näki yhtä pitkälle kuin ilves, ja hänen katseensa selvitti paremmin. Lumikengillään hän juoksi keveästi ja uupumatta, muiden kinoksissa rämpiessä, ja rihlallaan hän saattoi tappaa niin pitkän matkan päästä, ettei varovaisinkaan riista, jonka jälkiä hän seurasi, hänen takaa-ajoansa aavistanut, ennen kuin pehmeänokkainen luoti sen kaatoi omille jäljilleen. Tämän etevämmyyden tunnustaen jotkut vähemmistä saaliin etsijöistä, vaikka ne häntä pelkäsivät ja vihasivat, alkoivat häntä salaa seurailla, päästäkseen hänen riistansa tähteille.
Mutta John Thatch'in luottavan saavuuden seuraus oli se, ettei hän koskaan koettanut itseään varustaa kovan onnen varalle. Hän hankki verestä riistaa vain tarpeen mukaan ja vain semmoista riistaa, joka sattui vastaan tulemaan, hänen kiertäessään jokapäiväistä reittiään kaukana hajallaan olevia ansoja kokemassa. Ja kun siis kova onni häntä kohtasi, teljeten hänet mökkiinsä vangiksi, niin oli hänellä alkuperäisessä jäähdytyslaitoksessaan vain viimeinen vajaa puolikas karibun reittä ja pari jänistä, joissa ei ollut muuta kuin luuta ja nahkaa.
Ja tällä tavalla sitten erämaan synkät voimat, joita hän aina oli kuvitellut niin varmaan hallitsevansa, häntä vastaan äkisti kääntyivät ja hänet maahan löivät. Hänen keveästi juostessaan lumen pintaa erään rotkon reunalla, tarttui lumikenkään lumeen peittynyt vekara ja kaatoi hänet. Hän putosi väännältävällä nytkäyksellä suin päin pienen jyrkänteen alle. Pudotessaan hän tunsi kauhistuksen ja tuskan väristyksen kulkevan kautta ruumiinsa ja kuuli oikean sääriluunsa katkeavan tylsällä vihlovalla naksahduksella.
Sekunnin tai pari hänestä tuntui, että tämä oli hänen loppunsa. Hän tiesi niin hyvin mitä se merkitsi, sillä hän tunsi niin hyvin erämaan leppymättömät voimat, jotka näin olivat kääntyneet häntä vastaan ja saaneet hänet niin toivottomasti alakynteen. Äkillinen tuska hetkeksi turrutti hänen tahtonsa ja hänestä tuntui parhaalta maata siinä, missä oli, ja antaa jäätävän pakkasen tehdä työnsä niin äkkiä kuin suinkin. lämpötilan ollessa niillä vaiheilla, jolloin elohopea kuulassaan jäätyy kovaksi, ei kauaakaan kuluisi, ennen kuin tuska suloisesti lieventyisi ja hän saisi vaipua iäiseen uneen.
Sitten hänen järkensä selkisi ja vanha isäntävalta heräsi hänen tahdossaan. Valkoinen kuolema, jota hän oli niin kauan ja luottavasti torjunut, ei saisi nytkään häntä narrinaan pitää eikä hänen päiviään päättää. Metsän turkilliset rosvot, joita hän oli metsästänyt ja ansoilla pyytänyt, eiväthän ne saaneet tulla hänen lihojaan pureskelemaan ja luitaan hajalle kiskomaan. Paljaan päätöksen voimalla hän pakotti veren uudelleen urheasti kiertämään suonissaan ja nauroi ääneensä, karskisti, reitensä tuskille. Sitten hän ryhtyi toimeen ryömiäkseen takaisin mökilleen.
Ensin hänen täytyi kulkea siitä suoraan poispäin rotkon suuta etsimään, sillä kiipeämään sen jyrkkiä rinteitä hän oli aivan kykenemätön. Lumikenkiään hän nyt piti käsissään, eikä jaloissaan, tallaten niillä tien, jota pitkin saattaisi hiljalleen ryömiä eteenpäin. Se oli tappelua joka tuuma, mutta hänen tahtonsa oli järkähtämätön, rintansa kuin suden ja jäsenensä väsymättömät kuin lumikon punotut suonet. Suotta pakkanen vaipui maahan ja häntä ahdisti, taistelu piti häntä kuumana ja murtuneen luun repimiset joka liikkeellä raatelivat häntä raivoisiin ponnistuksiin. Ja seitsemän tunnin jättiläismäisen taistelun jälkeen kuolemaa vastaan hän pääsi mökkinsä ovelle, kohottautui lumikengillä kuten kainalosauvoilla pystyyn, niin että saattoi nykäistä salpanuorasta, ja kaatui kynnykselle.
Nyt hän samalla hetkellä, kun oli voittanut, oli kaikki menettämäisillään. Uupumuksesta juopuneena hän luulotteli olevansa turvassa ja oli juuri uneen vaipumaisillaan, ovi puoleksi avoinna. Jos hän olisi sen tehnyt, niin olisi tuli pian sammunut, valkoinen kuolema olisi hiipien löytänyt hänet siitä samaisesta paikasta ja jäljestäpäin olisivat saaliin hakijat löytäneet näihin odottamattomiin pitoihin. Mutta jokin ääni aivojen syvyyksissä huusi terävän varotuksen ja hän heräsi. Hän sulki oven, pinosi pesään hiilloksen päälle puita, näki valkean hyvin syttyvän, sulki ilmareiän ja makasi sitten tunnin verran lattialla. Herätessään hän keitti kattilallisen väkevää teetä ja tunsi itsensä jälleen kohtalonsa valtiaaksi.
Hänen ensimäinen pelkonsa oli nyt se, että ellei murtunut luu tulisi paikoilleen, niin hänestä tulisi raajarikko koko loppuiäkseen. Vähän kyllä hän tiesi haavalääkärin ammatista, mutta kokenut eränkävijä on monitaitoinen mies. Etsien avukseen pienimmänkin muistotiedon, mielijohteen ja kuulopuheen rippeen, mikä vain koski murtuneita luita — ja hän huomasi, että hänen aivoissaan olikin hajallaan koko joukko semmoisia rippeitä — hän ryhtyi pesän sytykkeiksi kokoomastaan tuohesta ja kevyestä puusta rakentamaan karkeatekoisia lastoja. Sitoen sitten katkenneen säären jalan lujasti vuoteen patsaaseen hän asetteli lastat ja siteet löyhään paikoilleen sen ympärille ja alkoi kiskoa taittuneita luunpäitä sijoilleen. Se kysyi kamalia ponnistuksia. Tuskan hiki pursusi hänen harmaanvalkoiselle otsalleen ja hengitys kitisi yhteen purtujen hampaitten välissä. Vihdoin päät masennetulla, luontoa käännättävällä loksahduksella menivät sijoilleen. Rautaisella tahdon lujuudella hän kiristi lastat ja-sitoi ne niin, etteivät ne voineet liikkua. Sitten hän vähäksi ajaksi meni tainnoksiin.
Viikkoon tai pariin ei vangilla nyt ollut muuta huolta kuin kärsiä sääriluun kamalia vihlovia tuskia, kampia hitaasti ja suurella vaivalla ympäri pirttiä, niin etteivät lastat liikkuneet, ja tuntea tämän hiljaisen ajallisen elämän kuolettavaa yksitoikkoisuutta, suonien tarmoa sykkiessä. Aikaa hänellä oli vaikka kuinka paljon, ja kauhistuksella ajatellessaan sitä, että täytyisi kulkea koko elämänsä toinen jalka kelvottomana, hän piti pienenä asiana menettää pari tuntia neljän halon saantiin metsästä pirttiin.
Mutta kaiken aikaa hänen piti syödäkin, eikä hän huomannut pakollisen toimettomuutensa suurestikaan haittaavan ruokahaluaan. Kun vähäinen varasto verestä lihaa oli kaikki syöty, niin tuli hän moniaan päivän sangen Hyvin toimeen sian lihalla ja leivällä. Sitten hän hytkähdyksellä, joka melkein lähenteli silmitöntä säikähdystä, huomasi näiden varastojen vähenevän kamalan nopeasti.