Hän suoraa päätä määräsi itselleen tarkkaan vähennetyt ruoka-annokset. Sitten hän laski, moneksiko viikoksi hänellä vielä oli ruokavaroja. Hänen rohkeutensa laski kilpaa lämpömittarin kanssa, kun hän huomasi, että ruokavarat, korkeintain riittivät kolmeksi viikoksi ja muutamaksi päiväksi, ja vain töin tuskin vireillä pitämään ruumiissa elämän häälyvää liekkiä. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kauanko kuluisi, ennen kuin sääri jälleen olisi terve, mutta se hänestä tuntui sangen varmalta, että kolme viikkoa ja pari kolme päivää oli riittämätön aika parannukseen.
Tässä se äänetön vihamies jälleen oli hänen kimpussaan, eikä tällä kertaa äkkihyökkäyksen kiivaudessa, vaan hitaasti piirittäen ja leppymättömän kärsivällisenä, jonka hän älysikin vaarallisimmaksi hyökkäyksen malliksi. Hän ei masentunut, mutta hän alkoi tuntea, että nyt oli selkä seinää vastaan.
Onni oli, että puita oli melkein vaikka kuinka paljon, hän kun poltti niitä nyt säästelemättä, rihloineen maatessaan avoimessa ovessa, kunnes melkein vilusta jähmettyi, jos ehkä joku karibu tai sarvas sattuisi siitä ohi kulkemaan. Tämän toivon petettyä joka päivä hän lopulta uskalsi suurella vaivalla ryömiä lumelle ja melkein käsittämättömällä työllä virittää mökin taa muutamia ansoja. Mutta kaikista erämiestaidoistaan huolimatta hän ei saanut toivottoman kömpelöitä jälkiään kunnolla peitetyiksi, ja kaikki metsän eläjät niin selvin varotuksin pilkkasivat moisia kelvottomia ansoja. Yhden jäniksen hän vain sai kaksi viikkoa pyydystettyään, ja tämänkin hän töin tuskin sai pelastetuksi nälkäisen ahman hampaista.
Sitten hänen mieleensä äkkiä juolahti ajatus, että talven ankaruuden ohella oli joku erikoinenkin syy riistan tavattomaan vähyyteen. Tämä ajatus iski häneen, kun hänen korviinsa kuutamoyön ihmeellisessä hiljaisuudessa kantoi tuo pitkä, korkea ja väräjävä joukkoulvona, jota hän ei ollut kuullut siitä pitäen, kun Mackenziellä rakenteli ansojaan. "Metsäsusia!" hän mutisi. Ja kampien suurella vaivalla akkunalle hän ulos katsoessaan joutui näkemään susilauman taajassa ja hyvässä järjestyksessä juoksevan kaukana hohtavalla lakeudella.
Tämän jälkeen hän päätti, että susia hän väijyisikin avoimessa ovessaan. Jos hän saisi yhdenkään ammutuksi ja ruumiin pelastetuksi muulta laumalta, niin riittäisi se ylläpitämään elon kipunaa suonissa, vaikk'ei ruoka juuri ollutkaan hänen makunsa mukaista.
Moneen päivään ei tämän päätöksen jälkeen kuitenkaan tullut mitään mökin näkyviin eikä kuuluviin, ei edes metsästävää lumipöllöä; ja hyllyillään vain kolmen päivän niukat annokset John Thatch alkoi itsekseen tuumia, että jo oli aika ruveta ajattelemaan niitä tarpeita, jotka saattoivat sielu parkaa odottaa olemisen kynnyksen tuolla puolella. Tehden tiliä itsensä kanssa hän tuli siihen päätökseen, että kun hän ei ollut hätähousuja tässä elämässä, niin tuskinpa vain hän lähtisi hätähousuna tulevaankaan. Ja lisäksi hän päätti, että koska hän tässä elämässä oli parhaan taitonsa mukaan ollut ihmisten kanssa rehellisesti, niin varmaan se näkymätön voima, jota hän puolittain tietoisesti oli tunnustanut ja kunnioittanut, pitäisi huolta siitä, että häntäkin rehellisesti kohdeltaisiin tulevassa elämässä. Rehellinen kohtelu, siinä kaikki, mitä hän pyysi, ja itseensä luottaen hän aikoi hoitaa korttinsa loppuun saakka.
Kesken näitä filosofisia, mutta mieltä vahvistavia mietelmiä, hän hätkähti susilauman lähestyvää luikkuuta. Pyssynsä temmaten hän ryömi ovelle.
Sieltä ei näkynyt mitään. Sudet olivat suuren kallion takana. Muutamassa sekunnissa hänen tottunut korvansa oli selvillä siitä, että vaikka ne vielä olivat kaukana, niin lähestyivät ne suuntaa, joka veisi ne sivuitse oikealla puolella olevaan ryhmyiseen maahan, joten ne eivät kulkisi mökin ohi pyssyn kantaman päässä, ehkä eivät edes näkyvissä.
Hetken hän oli kahden vaiheilla. Kamalasta yhteisluikkuusta kuului selvään, että lauma oli sangen suuri, eikä hän taas kelvottomine, haittaavine säärineen juuri ollut taistelukunnossa. Mutta äkkiä hän teki päätöksensä. Parempi joka tapauksessa kuolla tapellen kuin kuolla viluun. Hän vilkaisi rihlaansa — se oli repeteri — nähdäkseen, oliko makasiini täysi, sieppasi patruunavyön ja kirveensä ja innostuneena kämpiä hinkkasi kallion alatse semmoiseen paikkaan, josta hän näki aseman. Hän näki karhun valtavan näivettyneen muodon, joka puolensadan sylen päässä ponnisti kalliota kohti. Hän näki ahnaan susilauman sen kintereillä. Hänen ensimäinen mielijohteensa oli paikalla ampua karhu, koska karhun liha oli hyvää. Mutta hän tiesi, että jos hän sen tekisi, niin ei hän saisi maistaa riekalettakaan siitä lihasta, sillä susiin se katoaisi ajattomassa ajassa. Hän katsoi lauman pääluvun. Sitten hän huomasi kaukana takana päin toisen ja suuremman lauman laukkaavan paikalle saamaan osaansa saaliista. Hän näki, kuinka toivottomaan yritykseen hän oli hairahtunut; ja tylysti päättäen, että hänen henkensä hinta susilla maksettuna olisi oleva sangen suuri, hän kohotti itsensä kallionkoloon, jossa saattoi itseään tukien seisoa pystyssä ja hyväksi lopuksi vapaasti kirvettään heilutella.
Näin tehdessään hän näki karhun saavuttavan kallion, kiepahtavan ympäri ja julmana kääntyvän takaa-ajajainsa paljoutta vastaan.