"Ollaankos yksistä puolin, vanha veikko!" Thatch mutisi. "Onpa mieleni hyvä, etten ampunut!"
III.
Karhu istui siinä tuokion takakintuillaan, pelättäviä vastustajiaan silmäillen. Ne olivat hänelle kalliita hetkiä, sillä näin hän pääsi hengästyksestään, mutta tätä eivät sudet raukeamattomine suonineen ja nahkakeuhkoineen vähääkään tulleet ajatelleeksi. Ei niiden välillä tapahtunut mitään havaittavaa neuvottelua, eikä karhu sen enempää kuin kalliolta väijyjäkään voinut huomata, että johtajan ja muun lauman välillä olisi kulkenut minkäänlaisia näkyviä merkkejä. Ja kuitenkin johtaja yht'äkkiä ikään kuin sovitun merkin mukaan syöksähti eteenpäin ja koko lauma vaieten sen perässä.
Johtaja oli etunenässä, mutta se ei ollut johtaja vain suuremman kokonsa ja voimansa vuoksi. Sen oli etevämpi älykin. Se tiesi, kuinka tässä yhteentörmäyksessä ensimäiselle ehdottomasti kävisi. Viime hetkessä se poikkesi syrjään ja kyyristyi maahan. Lähin seuralainen joutui eturintaan ja sai karhun oikeanpuolisesta kämmenestä iskun, joka mäsäsi sen pään aivan lapain sisään ja lennätti hengettömän ruhon ilmassa kauas lauman selkäin yli, jossa sen paikalla anastivat ja repivät ne sudet, jotka eivät päässeet tunkeutumaan taistelurintamaan.
Vaikka lauman johtaja oli tuhoiskun välttänyt, niin ei se siltä ollut pelkuri; sitä susilauman johtajan ei kannata olla. Samassa kun karhu iski, se juoksi sen kohotetun kämmenen alle ja repi arkoja suojattomia kylkilihoja julmasti. Kamalan pitkillä ja voimallisilla leuoillaan se sai aikaan ilkeän haavan. Mutta nopeasti se sai uhkarohkeutensa rangaistuksen. Ennen kuin se pääsi takaisin hyppäämään, putosi vastustajan vasen kämmen sen päälle — nopealla leikkaavalla iskulla, kaikki kynnet harassa — ja katkennein selkärangoin se sortui toveriensa jalkain alle.
Sen kadotessa katosi karhun musta ruhokin, susiaalto kerrassaan peitti sen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä aalto nousi, murtui ja vyöryi takaisin. Niin kuin räjähdyksen kautta sieltä singahti susia, singahti kuin penikoita, käpälät taivasta kohti ja selkä koukussa, ja karhu puhkesi näkyviin silmät palaen, leuat ja olkapäät valuen verta, joka ei kaikki ollut sen omaa.
"Oikein, kunnon toveri!" kiljaisi Thatch, unhottaen kaikki, niin uljaasta tappelusta innoissaan.
Tämä innokas rohkaisu ei näyttänyt tekevän karhuun vaikutusta, sillä sen koko huomio kiintyi nyt hyökkääjien palaavan aallon takaisin torjumiseen salamanopein iskuin. Mutta sudet kuulivat sen — ne niistä, jotka häärivät tappelun liepeillä, mikä mitäkin yrittäen. Niiden silmien kapeat viheriät liekit kääntyivät nyt kaikki mieheen, joka oli huutanut. Sitten ne, ehkä parikymmentä kappaletta, hyökkäsivät hänen kimppuunsa. John Thatchilla ei ollut aikaa lukea niitä sen tarkemmin, sillä hän huomasi, että toinen lauma oli saapumaisillaan paikalle.
Rihla alkoi puhua, melkein yhtä nopeaan kuin hän sai liipasinta vedetyksi, ja edellimäiset sudet mukelsivat nurin. Useimmat jäljelle jääneistä olivat liian ahnaita ajatellakseen muuta kuin vatsansa hurjaa nälkää ja jäivät syömään täten tarjottua lihaa, mutta kolme juoksi suoraa päätä eteenpäin. Yksi ennätti Thatchin pyssyn suulle ja melkein räjähti mäsäksi, mutta molemmat toiset olivat hänen kimpussaan, ennen kuin hän ennätti ojentaa pyssynsä niitä kohti! Toisen hän torjui pyssyn perällä, ruhjoen sen olkapään, mutta toinen sai kiinni hänen säärestään. Se oli se taittunut sääri, ja John Thatchilta pääsi nauru, sillä lastoihinhan sen kamalat hampaat kuluttivat raivoaan. Hän iski kirveellään sivuttain. Punainen lähde pulpahti juoksemaan ja susi mukelsi itseään väännellen taapäin alla olevaan rumaan rähäkkään.
Voitostaan sykkivin suonin Thatch vilkaisi karhun puoleen nähdäkseen, miten siellä päin asiat luonnistivat. Tappelua yhä jatkettiin. Yhä kohosi musta, mutta verinen pää pelottomana ja raivoisena näykkivästä laumasta, yhä sen raskaitten etukämmenten mahtavat kurikat tappoivat. Mutta äsken tulleet karkasivat nyt sorretun heimonsa apuun ja Thatch huomasi, että raju vanha sankari pian nujerrettaisiin. Siepaten jälleen pyssynsä hän sukkelasti täytti makasiinin ja alkoi pumputa lyijyä äsken tulleihin, joista edellimäiset jo olivat seisahtuneet haavotettuja heimolaisiaan repimään.