Karkotettuna vanhasta asumuksestaan, joka oli ollut sekä mukava että syrjäinenkin, oli Hakki, juovainen tsipmunkki [Tsipmunkit (Tamias) ovat oravan heimoon kuuluvia amerikkalaisia jyrsijöitä, jotka asuvat maassa. Siitä niitä sanotaan "maaoraviksi". Yleisin Yhdysvaltain itäosissa on juovainen maaorava (Tamias striatus). S.m.], vihapäissään muuttanut lähimmän mäen kylkeen ja sen etelärinteestä katsonut uuden asuinpaikan läheltä sitä sortunutta kiviaitaa, joka erotti pyökkimetsän ylämaan laidunmaista.
Se oli kokenut erikoisen tuskastuttavia vastoinkäymisiä. Aivan sattuman kautta oli muuan häijyluontoinen ja lisäksi vielä itsepäinen sekarotuinen terrieri, joka asui maatilalla alhaalla laaksossa, löytänyt hänen maanalaisen asuntonsa kapean oviaukon ja ruvennut häntä esiin kaivamaan. Tämä tietysti oli vaikka mille koiralle aivan turha yritys, sillä sekä oli ovireikä monta syltä pitkä ja johti hyvinkin puolta syltä syvälle maan alle, että oli vielä keskuskammiolla, eli varsinaisella asunnolla, eri uloskäytävä monen sylen päässä syrjässä. Sen kautta Hakki oli kulkenut ulos ja sisään mielin määrin, käydessään läheisellä aidalla istumassa ja räkättämäsä kimakoita kirouksiaan hupsulle koiralle. Terrierillä kun oli vähän mäyräkoirankin verta suonissaan, monen muun kantatilkkasen ohella, niin se jo oli suorittanut sangen kauniin kaivaustyön, ennen kuin tuli huomaamaan ponnistustensa turhuuden, ja peräytyi reiästä silmät ja karva aivan mullassa. Hakin kimakkaa sättimistään jatkaessa se muka hyvinkin välinpitämättömänä juoksi etsimään jotain edullisempaa yritystä.
Tämä oli tapahtunut myöhään iltapäivällä. Aivan illan suussa oli siihen tullut skunkkiperhe ja paikalla anastanut tilavan kolon, jonka terrieri oli niille kaivanut. Skunkit eivät olleet tyhmiä, vaikka itse laiskoja kaivamaan. Ne kyllä älysivät hyvästä hyötyä, milloin se vastaan sattui. Ne olivat jatkaneet koiran työtä, kunnes saapuivat Hakin keskuskammioon. Ja huolimatta Hakin mäkättävistä vihanpurkauksista ne olivat paikalla anastaneet sen haltuunsa, väljennellen sitä oman kokonsa mukaiseksi. Kieltämättä ne olivat tsipmunkille aivan sopimatonta seuraa. Tällä ei ollut muuta neuvoa, kuin jättää talonsa näille laiskoille ja katalille tunkeilijoille. Hakki oli koko perheensä keralla lähtenyt mieron tielle, hiipien kautta sinipunervan hämärän äänettömällä varovaisuudella, joka kerrassaan poikkesi niitten päiväisaikaisesta rupattavasta rohkeudesta. Ne tiesivät, että hämärä oli niille erikoisen vaarallinen; ne sen vuoksi paikalla hajaantuivat, etsien suojaa ystävällisten naapurien reijistä tai koloista, joita olivat päiväisaikaan vaelluksillaan löytäneet. Se oli ollut Hakille hermoja koetteleva yö, kun oli pitänyt vavista hät'hätää laajennetussa hiiren reiässä niin pelottavan lähellä kettujen ja portimoitten tallaamaa maanpintaa. Heti kun auringonnousu oli runsaalla ruskotulvallaan karkottanut öiset rosvot luoliinsa, hän oli ryhtynyt uutta asuntoa hankkimaan. Sillä ei kukaan tiennyt paremmin kuin hän, että maaoravalle, jolla ei ollut maanalaista pakopaikkaa, tämä päivänpaistama rinne, nämä iloiset tyynet pyökkimetsät, nämä avoimet laitumet rauhallisin silmin katselevine karjoineen olivat ainaisen murhaavan vaaran seutuja.
Kun oli lopullisesti tarkkaan ratkaisematta, mistä paikasta reiän kaivaus oli paras alkaa, pysytteli Hakki vanhan kiviaidan lähettyvillä, koska se rakoineen ja reikineen ilmeisestikin tarjosi paremman piilopaikan vaaran uhatessa kuin mikään muu seutu. Paljon muitakin tsipmunkkeja oli liikkeellä varhaisessa auringonpaisteessa, aamukastetta maistelemassa. Niistä mikä leikki mikä hankki muonaa lehtien seassa, juosten huolettomimman ilon valloissa ylös ja alas vanhaa aitaa taikka istuen valppaina pystyssä, toinen toiselleen hyvää mieltään räkittämässä ja rupattamassa, kun tuntui tulevan niin kaunis päivä. Mutta Hakki tunsi itsensä heidän joukossaan sangen yksinäiseksi. Hän tiesi, että niillä itse kullakin oli lähellä turvallinen luola. Hänellä ei ollut syytä räkittämiseen eikä tirskumiseen. Hänen laitansa oli toinen, hän oli tsipmunkki, jolla ei ollut pesää. Kaikki hänen neronlahjansa olivat tuskallisesti, keskitetysti varuillaan niitä tuhoja vastaan, joitten hän tiesi joka hetki uhkaavan sekä maasta että taivaasta.
Hänen ei edes ollut tällä haavaa nälkä, sillä huoli voitti kaiken muun. Sen vuoksi hän, valppaimpana ollen, kaikkein ensimäiseksi huomasi kyyhkyshaukan, joka varkain lähestyi kiviaidan luota, läpi suuren koivun oksikon, ja syöksähti alas kuin kärpässieppaaja, toivoen saavansa jonkun näistä aamun ilakoitsijoista saaliikseen. Mutta Hakin läpitunkeva hätäkirskuna sen rakoon livahtaessa oli riittänyt. Jokainen tsipmunkki sen kuuli ja pyllähti pakoon niin vikkelään, ettei nopea haukkakaan ollut yhtä vikkelä. Hälytyshuuto kulki pitkin kiviaitaa edelleen. Haukka nyökkäili suuntaan ja toiseen, välähdellen ristiin rastiin niin sukkelaan, ettei silmä voinut sitä seurata. Mutta ei ainoatakaan tsipmunkkia se saanut; ja nyt se yrmeissään liiteli pois tavottelemaan vähemmän sukkelaa riistaa.
Kun se oli mennyt matkoihinsa, niin Hakki livahti kivien välistä, juoksi kymmenisen syltä kiviaidasta ja sitten pysähtyi, tarkastellen huolellisesti ympäristöä. Tämä näytti mukavalta paikalta hänen tarkoitukseensa, eikä se ollut liian taajaan asuttukaan. Kiviaidan laidunpuolella tuli iso tsipmunkki ulos reiästä, joka oli noin kolmen jalan päässä, pyörähti kivien päälle ja alkoi hävyttömästi haukkua vierasta. Mutta Hakki ei ottanut loukkaantuakseen. Hän oli vieras ja hän tiesi, että hänen täytyi olla sen mukaan. Hän päätti koettaa niin sukkelaan kuin suinkin päästä vieraan kirjoista, ja sitä varten hän päätti majottua aivan vastapäätä morkkaajaa, kiviaidan toiselle puolelle. Pyökkejä kasvoi siellä ja täällä, ja turve oli tiivistä ja lujaa, juuri semmoista, josta hän piti, ja syysaurinko paistoi lämpimästi kiviaidan alle.
Puolen sylen päässä kiviaidasta hän huomasi itseään leventelevän pistävän katajapensaan, jonka alla sopisi, niin hän arveli, panna kaivanto alkuun, tarvitsematta suurin pelätä, että sitä kukaan häiritsisi. Kaikki näytti turvalliselta. Ei näkynyt haukkaa eikä kettua. Punaoravat ja sininärhit pitivät puissa iloista huoletonta mekastustaan — varma merkki se, ettei ryöväreitä ollut likitienoilla. Pitkin kiviaitaa ja taajalla lyhyellä nurmella sen kahden puolen kirmaili muita tsipmunkkeja, mikä oli muonan hankkeissa, mikä turvetta vain raapieli somilla pienillä käsimäisillä käpälillään. Ja etäämpää kuului sulavaa epätasaista tonkk-tinkkiä, tonkkatinkkiä. ja tonkeloa punaisen ja valkoisen kirjavien lehmien jonossa kompuroidessa lypsyvajalta ylös laitumelle.
Hakiltä pääsi mielihyvän kujerrus ja se oli juuri kiviaidalta alas hyppäämäisillään, kun läpitunkeva hätäkirskuna jäykisti sen kiveksi. Joka puolella hän näki tsipmunkkeja, jotka mikä millekin taholle hurjaa kyytiä livistivät reikäänsä ja kadotessaan kiljuivat kaikkein suurinta hätähälyytystään.
Puoleksi sekuntia Hakin sydän seisahti, sillä merkeistä päättäen tämä oli heimon kaikkein vaarallisimpia vihollisia — portimo. Tätä vihollista vastaan, joka oli nopea takaa-ajamaan ja uupumaton, hellittämätön jälkiä seuraamaan, ei ollut muuta kuin yksi varma turvapaikka — tsipmunkin reikä, jonka suu on niin ahdas, ettei portimo pääse siihen tunkeutumaan. Mutta Hakillä ei ollut reikää, kuhun paeta. Hän tiesi, että hänet hajua myöten paikalla löytäisi, jos hän yrittäisi paeta johonkin kiviaidan rakoon. Lyhyen kalliin hetken hän siinä seisoi, yksinään vaarallisessa maailmassa, mustat ja kermankeltaiset juovat silmään pistävinä ja vilkkaina poskien ja kylkien ketunkarvaisella punalla. Äkkiä portimo livahti näkyviin, ilmestyi pitkä matala sujakka murhaajamuoto ilkeine suippoine naamoineen ja julmine silmineen aivan kiviaidan selkään. Se ei ollut kuin parin sylen päässä.
Hakki tointui. Se ponnahti ilmaan kuin sähkö, putosi alas kiviaidan laidunpuolelle ja livahti kuin ankeriainen sen vieraan tsipmunkin reikään. Portimo seurasi niin likeltä sen vilahtavia kantapäitä, että Hakki kuuli sen leukain naksahtavan aivan häntänsä päässä.