Vimmoissaan, kun saalis oli pakoon päässyt, juuri kun hän luuli sen niin helposti saavansa, portimo äristen tunki kolmikulmaista päätään ahtaaseen reikään. Kuten se kuitenkin monesta entisestä yrityksestään tiesi, oli tämä vain ajan hukkaa. Se tuota pikaa heitti koko asian ja syöksyi kaniinin jäljille, kaniini kun kovaksi onnekseen sattui siinä samassa ohi loikkimaan.
Hakki vallan hyvin tiesi, ettei hän, vieras kun oli tässä reiässä ja vielä tunkeilija koko siirtokunnassakin, suinkaan voinut toivoa hyvää vastaanottoa tässä väkinäisessä pakopaikassa. Hän sen vuoksi pysytteli suupuolessa vavisten ja tekeytyen pieneksi ja toivoi, ettei omistaja näyttäytyisi. Mutta se oli turha toivo. Puolen minuutin kuluttua tuli omistaja ja hyökkäsi Hakkia vastaan suu auki ja mitä epävieraanvaraisimmin kiljuen. Hakki sangen hyvin tiesi, että hyvä tapa vaati häntä siinä paikassa poistumaan reiästä. Mutta hyvästä tavasta hän viisi välitti, niin kauan kuin portimo ehkä odotti ulkopuolella. Hän kesti hyökkäyksen pakon rohkeudella, ja muutaman sekunnin olivat kaivannon ahtaat paikat täynnään kirskunaa ja kiljauksia ja lentävää punanukkaa.
Äkkiä omistaja, suuttuneena siitä, että Hakki kieltäytyi lähtemästä ulos vihollisen suuhun, lähti apua hakemaan. Hakki älysi, mitä sen poistuminen merkitsi. Hänellä ei ollut vähääkään halua tapella koko perhettä vastaan. Takaisin suulle pujahtaen hän pisti kuononsa äärimäistä kärkeä reiästä ja haisteli. Ilmassa vielä oli portimon makua, mutta epäilemättä se oli hälvenemässä. Ylen varovasti se pisti ulos koko päänsä ja terävin, valppain silmin kurkisti ympärilleen. Portimoa ei näkynyt, ei kuulunut. Hetkisen se siinä odotti, puoleksi reiässä, puoleksi ulkona. Sitten kuului takaapäin kaivannon syvyyksistä jalkain töminää. Hän syöksähti ulos salavihkaa ja pujahti kiviaidan rakoon. Melkein samassa epävieraanvarainen huonekuntakin lappoi mäelle yksitellen ja alkoi rupattaa halventavia huomautuksiaan hänestä, mutta hän ei arvellut kannattavan niihin vastata. Viekkaasti toisella silmällään kurkistaen pakopaikastaan hän huomasi, ettei kaikki tämä suun soittaminenkaan houkutellut takaisin portimoa. Kun tämä oli riittävän varma todistus siitä, että vedet taas olivat selvät, niin hän pujahti ulos, hyppäsi kiviaidan yli ja edelleen katajapensaan alle, jonne hän aikoi etuovensa sijottaa.
Hän alkoi kaivaa pyöreätä reikää, ehkä noin kolmeaneljännes-tuumaa läpimitaten. Terävillä nykivillä liikkeillä hän polki reunat koviksi ja lujiksi, kunnes aukon leikkausmitta oli laajennut täydeksi tuumaksi. Mullan, jok'ainoan ripposen, hän väljissä poskipusseissaan — jotka ulottuivat kauas taapäin irtaimen kaulanahkan alle — kantoi pois ja tyhjensi toisen pensaan alle kolmen sylen päähän. Se oli vallan liian viisas jättääkseen tuoreen mullan nurmelle pesän suulle itseään ilmaisemaan; ja vieläpä se oli liian viisas jälkiäkään jättääkseen kaatopaikan ja työmaan välille. Se kulki matkan edes takaisin suurin loikkauksin, mutkaillen harhaan johtavalla tavalla milloin toiselle, milloin toiselle puolelle.
Suuaukko oli niin pieni, että hätinä pää näytti sisään mahtuvan. Mutta tämän se tiesi riittävän. Sillä mistä pää mahtui, siitä mahtui hänen koko notkea ruumiinsakin, joka kaikesta voimastaan huolimatta oli sujuva kuin hansikas. Tultuaan tuskin tuumaakaan syvälle hän kuitenkin alkoi vähitellen avartaa kaivosta. Hän työskenteli hermostuneen nytkivän kiivaasti. Joka puolen minuutin kuluttua hän peräytyi ulos ja kohotti päänsä — viikset, otsa ja korvat kaikki mullassa — luodakseen ympärilleen nopean silmäyksen paremmaksi vakuudeksi, ettei vihollisia ollut tulossa. Ja hänen retkensä toiselle pensaalle, kaatopaikalle, tapahtuivat nyt hämmästyttävän tiheään, sillä hän oli tarkka siitä, ettei hitustakaan tuoretta multaa saanut jäädä oven viereen.
Kaivos, jota Hakki nyt kaivoi niin uutteraan, kulki suoraan alaspäin. Neljää tai viittä tuumaa syvällä se jo oli siksi avara, että hän mukavasti saattoi siinä kääntyä. Ja sitä avaruutta sitä jatkettiin. Hän saattoi nyt työskennellä turvallisemmin ja tyynemmällä mielellä, sillä kun hän oli kokonaan maan alla piilossa, niin ei tarvinnut enää joka puolen minuutin kuluttua lähteä vihollisia vakoilemaan. Kääntyen yhä ympäri ja ympäri hän sulloi kaivoksen seinät tiiviiksi, sitä myöten kuin sitä syvensi, ja siten melkoisesti vähensi käyntejään kaatopaikalla.
Suoraan alaspäin uuttera kaivaja jatkoi kaivostaan läpi kevyen mullan lähes neljää jalkaa syvälle. Sitten hän teki äkkikäänteen ja alkoi puhkaista kaivantoaan vaakasuorasta hieman ylöspäin, kohti kiviaitaa. Mutta tällöin hän jo oli suorittanut niin paljon kaivausta, että huomasi tarpeelliseksi hankkia uuden kaatopaikan, hänen periaatteensa kun vaativat, ettei mikään työ saanut liiaksi huomiota herättää. Ja kun hänellä lisäksi nyt oli piilopaikka, paikka, jonka saattoi omakseen sanoa, vaikkapa se olikin niin keskeneräinen, niin hän alkoi tuumata, että hänen oli nälkä. Moinen tarmon ja tulisen hermovoiman kimppu kuin tsipmunkki ei voi tulla aivan kauaa toimeen voimiaan ravitsematta.
Pujahtaen esiin reiästään hän juoksi kiviaidalle, hyppäsi sen päälle ja kohottihe korkeimmalle kivelle ympärilleen katsoakseen. Hän istui nyt häntää luottavammin heilautellen, räkitti uhmaavan omistusjulistuksen ja ryhtyi nopeaan, vaikka välttämättömään, somistukseen, kammaten mullan korvistaan ja nahkastaan. Joukko muita tsipmunkkeja, jotka kuuluivat lähimpään ympäristöön, silmäili häntä epäluuloin, ikään kuin puolittain aikoen lyöttäytyä yhteen hänet karkottaakseen. Mutta Hakin varma ulkonäkö vaikutti, eikä hänen asioihinsa sen koommin puututtu.
Somistuksensa suoritettuaan hän jälleen hyppäsi alas kiviaidalta ja alkoi penkoa pähkinöitä lähimmän puun juurella olevien lehtien alta. Mutta tämä oli aluetta, joka ilmeisestikin oli jo tarkkaan etsitty. Hän lähti syvemmälle lehtoon. Se oli miellyttävää muonanhankintapaikkaa. Hyväilevä syksyinen auringonpaiste suoti maahan kellastuvien lehtien lomitse. Ei tuullut, mutta oksat olivat vilkkaina tirskuvista sininärhistä ja kirskuvista hyppelevistä punaoravista; ja tuon tuostakin pari kolme pähkinää tulla rapsahti maahan, joko omasta kypsyydestään pudoten, taikka puunlatvassa mässääjäin maahan karistamana. Hakki ei kauaa aikaillut, ennen kuin oli aterioinut; ja alati tulevaisuudesta huolehtivana miehenä hän sitten alkoi sulloa täyteen poskipussejaan.
Hänen näitä hommaillessaan hyppäsi hänen eteensä lehdille, vain muutaman jalan päähän, veikeä canadan närhi [Tätä närhiä (Pensoreus canadensis) sanotaan myös "hirvinärhiksi", koska se mielellään oleskelee hirven seurassa. Väritys on harmaahko ja nokinen, helttoja ei ole. Se on kovin viekas varastelemaan mitä saa metsämiehen leiristä. Suom. muist.], tarkasteli tsipmunkkia kirkkain, hävyttömin silmin, rääkyi käheästi ja vihdoin teki sitä vastaan, hyökkäyksen, nokka auki ja siivet koholla. Mutta Hakki tiesi, että tämä närhi oli hävytön härnääjä ja pilan tekijä, ja hän vain huolettomasti keräili pähkinöitään.