Muutaman sekunnin tämä kumma lintu hyppeli hänen ympärillään, kiihtyen enemmän ja enemmän, kun siitä ei välitetty. Näytti melkein siltä, kuin se voisi kiihottaa itsensä niin kuulumattoman rohkeaksi, että nipistäisi hommailevaa muonanhankkijaa hännästä. Mutta äkkiä läheisen puun latvassa vahtiva sininärhi päästi varotushuudon. Siihen paikalla kilvalla yhtyi kimakoita ääniä. Canadan närhi lensi oksalle, joka oli soveliaan matkan päässä, ja Hakki, luullen tulijaa haukaksi, pujahti juuren alle ja kurkisti sieltä pelokkaasti.

Ei merkkiäkään näkynyt haukasta; mutta äkkiä hän huomasi kaksi sininärhiä, jotka viereisestä puusta kurkistelivat ja haukkuivat jotain maassa olevaa. Niiden rupatuksen mallista hän päätti, että se oli kettu. Jos niin oli, niin ei tästä juuren alaisesta pakopaikasta ollut mihinkään. Puunrungon ympäri livahtaen, toivoen sen jäävän itsensä ja vihollisen silmäin väliin, hän hyökkäsi kiviaitaa kohti. Mutta kettu näki hänet ja lähti takaa ajamaan.

Se oli vimmattu kilpajuoksu, mutta Hakki voitti. Hän puikahti alas reikäänsä juuri samassa kun kettu tuli. Mutta kaivoksensa pohjalla hän kyyristyen vapisi. Hän oli tähän saakka unohtanut, että keskeneräinen reikä saattoikin olla ansa, eikä turvapaikka. Hän tiesi, että kettu oli mestarikaivaja. Hänen sydämensä pamppaili hurjasti ja hän tunki itsensä vasta alotetun vaakasuoran käytävän päähän, peläten ketun katsovan luolaan ja huomaavan hänen tukalan tilansa.

Jos kettu olisi ollut nuori ja tietämätön, tai muutoin kyllin kiivas ilmeisen turhiin yrityksiin ryhtyäkseen, niin Hakin elämänlanka luultavasti olisi tähän katkennut. Mutta hänen onnekseen tämä kettu olikin viisas. Se tiesi, että tsipmunkeilla oli syvät ja monimutkaiset kaivannot ja että niillä myös aina oli useampi kuin yksi oviaukko. Mistä se olisi voinut arvata, että tämä tapaus oli poikkeus tuhannesta. Se iski viekkaasti silmää, loi nopean terävän katseen ympärilleen nähdäkseen, eikö yllättäisi pakolaista sen puikkiessa tiehensä jostain takaovesta, ja lähti sitten välinpitämättömänä juoksemaan kiviaidan vartta alaspäin, mennessään hyppien lihavien heinäsirkkain niskaan.

Kun Hakki oli saanut mielensä tasapainoon, niin hän ryhtyi uudelleen kaivamaan, ja pian vaakasuora kaivanto oli edistynyt pari jalkaa. Sen suunnitelman mukaan, joka hänellä oli pienissä kekseliäissä aivoissaan, piti keskuskammion eli pääasumuksen tulla suoraan kiviaidan alle; ja kaikenlaisten vihollisten ovelampaa pettämistä varten piti toisen aukon tulla kiviaidan toiselle puolelle, laidunkentälle. Mutta näihin aikoihin hänen jälleen oli nälkä. Ja nyt hän muisti varastot, jotka olivat jääneet vanhaan pesään. Osa niistä, ahtaihin sivukäytäviin piilotettuna, epäilemättä oli hyvässä tallessa pesän vallanneilta skunkeilta, joita eivät sitä paitsi huvittaneetkaan tsipmunkkien parhaat aarteet, pähkinät ja siemenet ja juuret. Hän toivoi pääsevänsä näihin aarteihin käsiksi vähän reikää kaivamalla, joutumatta iljettävien anastajien kanssa minkäänlaisiin tekemisiin.

Vanhaan kotiin saavuttuaan ja takaoven kautta sisään livahdettuaan hän huomasi, että useat muut hänen huonekuntansa jäsenistä olivat ennättäneet ennen häntä. Ne olivat tukkineet takakäytävän vähän matkaa keskikammiosta, erottaen itsensä siten kokonaan skunkkiperheestä, ja parhaallaan ne kiireen kaupalla söivät kerättyjä varastolta. Hakki noudatti esimerkkiä, kunnes oli nälkänsä tyydyttänyt, ja houkutteli ne sitten, poskipussit täyteen ahdettuina, lähtemään uuteen kotiin kiviaidan luo, jossa ne kaikki ryhtyivät innolla kaivamaan.

Parin kolmen päivän kuluttua oli uusi koti saatu valmiiksi ja vanhasta paikasta kaikki varastot, joihin käsiksi päästiin, onnellisesti sinne tuotu. Pääkäytävä kulki alkuperäisestä oviaukosta hieman ylöspäin, kohoten seitsemän tai kahdeksan jalkaa keskuskammioon, joka oli perheen varsinainen asumus. Tämä kammio oli noin paria jalkaa pitkä, mutta melkoista kapeampi ja melkein jalkaa korkea holvatun kattonsa keskustan kohdalta, ja permannolle oli vahvalta kasattu kaikkein hienointa ja silkkimäisintä kuivaa ruohoa. Se oli tarkkaan kiviaidan alla Siitä haarautui useita lyhyitä varastokäytäviä, joita myöhemmin voitaisiin laajentaa tai lisätä, sen mukaan kuin varastojen karttuminen näytti vaativan. Toinen viittä tai kuutta jalkaa pitkä ja hieman alaspäin viettävä käytävä kaivettiin asuinhuoneen peräpuolesta alkamaan ja toiseen, ensimäisen kaltaiseen, pystykaivoon päättymään. Tämän kaivoksen yläpää oli kiviaidan toisella puolella avoimella laitumella, jonka lyhyt nurmi salasi sen vähäisen aukon.

Näin hauskan kodin valmiiksi saatuaan Hakki ja hänen vähentynyt huonekuntansa — useat perheen jäsenistä olivat sillä välin asettuneet muualle — ilman muita vaikeuksia mukautuivat uuden naapuruutensa elämään. Tsipmunkit kun olivat rauhallista väkeä, niin ei äsken tulleille osotettu minkäänlaista vihamielisyyttä, ja nämä ottivat osaa, ikään kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, sekä kisoihin kuivien lehtien seassa että rupattaviin jutteluihin, jotka toisinaan jatkuivat loppumattomiin, niin kauan kuin kesti pitkiä ikäviä iltapäiviä. Pähkinöitä oli sinä syksynä runsaasti, ja niin karttui varastokäytäviin muonaa, kunnes ei ollut pelkoa siitä, että talvella tulisi syömisestä puutetta. Ja ruokavalion vaihteluksi oli vähän alempana mäen laidassa hylätty omenapuutarha, jota paitsi oli vielä runsaasti monenlaisia heinäsirkkojakin.

Mutta metsän villit onnettaret olivat valinneet Hakin kurituksen esineeksi, eikä hänen ollut suotu ilman enempiä koettelemuksia vaipua rauhalliseen talviuneensa. Eräänä päivänä ilmestyi kaksi poikaa ja koira, eikä näillä näyttänyt olevan sen parempaa tehtävää kuin nakella tsipmunkkeja kivillä. Siitä huolimatta poikia pidettiin vaarattomina, heillä kun ei ollut pyssyjä, sillä huono tsipmunkki se, joka ei osannut kiveä väistää. Mutta koira — sen laita oli toinen. Koirat osaavat kaivaa ja vahingoittaa hyviä etuovia. Kuului hälytysmerkkejä joka taholta ja suurin osa tsipmunkeista, Hakki itse mukana, katosi kaivannoihinsa. Molemmat pojat istuivat kiviaidalle ja alkoivat popsia omenia, joita heillä oli taskut täynnään. Koira sattumalta keksi Hakin etuoven katajapensaan alta, haisteli sitä kauan ja uteliaasti ja alkoi sitten haukkua. Pojat hyppäsivät alas kiviaidalta ja usuttivat sitä innokkaasti. Mutta tämä koira ei ollut kaivajien sukua. Se tiesi, ettei häneltä voitu odottaa sitä, että hän ryömisi moiseen reikään, ja kun se ei siis voinut käsittää, mitä häneltä vaadittiin, niin se aivan vimmastui kiihkosta ja pelosta.

Huomatessaan, ettei koira aikonut ruveta kaivamaan, pojat keksivät sen tempun, että päättivät teljetä Hakin omaan kotiinsa. Ei se ollut heidän puoleltaan juuri julmuuttakaan, vaan paremminkin jotain epämääräistä kokeilun halua. Tässä oli salaperäinen reikä, jossa oli jotain elävää. Mikä oli luonnollisempaa, kuin koettaa tappaa se eläjä, jotta näkisi, mitä sitten tapahtuisi? He etsivät pitkän seipään ja syöksivät sen reikään, koiran hyppiessä ympäri ja haukkuessa ihastustaan heidän urhoollisuutensa johdosta. Heidän ihmeekseen seiväs painui mitä helpoimmin lähes neljä jalkaa syvään, seisahtuen sitten jysäyksellä.