"Katsos tuota", huomautti toinen pojista, "eikös se junkkari ole kaivanut syvää reikää!" Ja hän kiersi seivästä voimallisesti reiässä.
"Luuletko, että se on siinä?" kysyi toinen pojista, silmät seipäässä kiinni.
"Onpa tietenkin!" kiljui koira hurjasti iloiten.
Ensimäinen poika veti seipään varovaisesti ulos, koiran tukkiutuessa niin lähelle kuin suinkin, ikään kuin siinä luulossa, että tuntematon luola-asukas kohoisi sen mukana. Poika tutki seipään päätä. Ei siinä ollut verta. Kaikki näyttivät pettyneiltä ja koira nolona antoi häntänsä vaipua.
"Ei! Ei kai sattunut", päätteli poika. "Mutta me tukimme sen kehnon reiän!" Ja hän ryhtyi seivästä uudelleen reikään sysäämään.
Hakki oli sillä välin täynnään uteliaisuutta ja kiukkua lähtenyt ulos takaoven kautta katsomaan, mitä nämä vieraat puuhasivat, ja istui nyt kiviaidalla tuskin parin sylen päässä, ilmaisten tunteitaan vihan purkauksin.
"Katsos tuota tsipnmnkkia!" huomautti toinen pojista, nakaten sitä kohti omenan siemenkopin. "Se tekee meistä pilkkaa!"
Mutta siinä hän erehtyi. Hakki ei tehnyt pilkkaa. Hän kirosi heitä kaikilla niillä sadatuksilla, joista oravien ja tsipmunkkien kieli näyttää olevan niin rikasta.
Hakin tietysti piti paikalla ryhtyä kaivamaan uutta etuovea. Se tosiaan kävikin heti hommaan — sisäpuolelta käsin — kun häijyt rauhanhäiritsijät olivat näkyvistä kadonneet. Mutta se alkoi, samoin kuin koko kotoväkikin, jo käydä hieman kankeaksi, ne olivat jo pikapuoliin alkavan pitkän talviunen ennokkotuntuja, ja kolmen päivän kuluttua uusi kaivos vielä oli keskeneräinen.
Juuri tällä täperällä hetkellä siihen tuli kaikkien tsipmunkkien pelätyin vihollinen ja yllätti Hakin kesken työtä. Musta käärme, joka oli lämpimässä päiväliekkosessa elpynyt ja par'aikaa itsekin etsi talvimajaa, sattui aukealta laitumelta löytämään Hakin takaoven. Se oli sitä laatua käärmettä, jonka tapana ei ollut aikailla, se pujahti paikalla sisään ja kiirehti keskikammioon, vakuutettuna siitä, että tapaisi jonkun perheen jäsenistä kotosalla.