Ne olivat kotosalla — Hakki ja kolme muuta. Kun tämä kamala musta olento melutta ja notkeasti ja vain hämärästi näkyen luisui kammioon, niin Hakki kahden kumppanin keralla karkasi ristiin rastiin, ylös ja alas pitkin kattoa mielettömän epätoivon riivauksessa. Mutta neljännellä, samankesäisellä nuorella kokemattomalla vaimonpuolella, oli kova onni ja käärmeen tuikea häjy silmä kiintyi siihen. Se kyyristyi kokoon puoleksi sekunniksi pelosta jähmettyneenä. Rajulla ponnistuksella sitten toipuen se hyökkäsi alas vanhaan reikään, joka johti tukittuun pystykaivokseen. Käärme paikalla hyökkäsi perässä, ja samalla kun sen häntä katosi reikään, niin Häkki muitten keralla vavisten pudotti itsensä katosta.
Tultuaan tukitun kaivoksen pohjaan onneton pikku pakolainen kääntyi päin. Samalla saapui siihen käärmekin. Hyökäten, ennenkuin raukka ennätti ryhtyä minkäänlaisiin puolustushommiin, se upotti pitkät taaskäänteiset hampaansa syvälle sen kuonoon. Se kun ei ollut myrkkykäärme, vaan kuului kuristajain sukuun, niin se aikoi sulkea saaliinsa renkaihinsa ja pusertaa sen pöperöksi, ennenkuin nielemään rupeisi; ja sitä varten se tahtoi kiskoa sen takaisin kammioon. Mutta vaikka pikku tsipmunkki olikin vähän pyörällä kuononsa vuoksi, niin ei se kuitenkaan ollut aivan turtunut, vastustaja kun ei tilain ahtauden vuoksi voinut purra kyllin voimakkaasti. Painautuen maahan litteäksi ja kyntensä sisään kaivaen se vastusti, käärmeen yrittäessä sitä takaisin päin kiskoa. Tämä, huomatessaan tehtävän niin vaikeaksi ja ruokahalunsa tavallista kiihkeämmäksi, ei sen enempää aikaillut, vaan muitta mutkitta alkoi niellä, pää edellä, kuten se olikin.
Se oli hidas juttu, varsinkin alussa. Mutta kun uhri oli kurkussa eikä enää voinut hengittää, niin sen tepastelusta tuli loppu; ja parin kolmen minuutin kuluttua sen olkapäätkin olivat kadonneet tuohon venyvään ja vääntelevään kurkkuun.
Sillä välin olivat perheen kaksi muuta jäsentä, pelosta suunniltaan, paenneet ulos ja piiloutuneet kiviaidan rakoihin. Mutta Hakki itse, monessa tappelussa karkaistu veteraani, aina rohkeana ja huonekunnan päämiehenä kaikesta vastuunalaisena, oli sukkelaan toipunut säikähdyksestään ja jäänyt kaivannoihin. Hän varsin hyvin tiesi, että hänen pikku toverinsa oli tuhon oma. Hän myös tunsi mustien käärmeiden tavat ja saattoi putken syvyyksistä tulevista äänistä päättää, miten tuo kamala nielemishomma edistyi. Ja kuta enemmän hän kuunteli, sitä kuumemmaksi ja kuumemmaksi kasvoi hänen kiukkunsa, ja päätellen murhamiehen jo nielaisseen uhrinsa niin syvälle, ettei se enää voisi sitä kovin sukkelaan ylönantaa, hän nyt syöksi reikään ja puraisi käärmeen selkärangan aivan poikki heti pyrstön kannan kohdalta.
Pitkä laahaava ruumis väänteli ja riuhtoi, mutta ahtaassa reiässä sillä ei ollut tilaa renkaihin kiertyä. Häkki juoksi vikkelään pitkin sitä, huolimatta likistyksistä ja rutistuksista, joita piti kestää, ja iski vimmatusti kiinni matelijan päälaen kireään nahkaan. Likistyen matalaksi pitkin sen ruumista hän piti niin kiinteästi kiinni, etteivät hurjimmatkaan riuhtomiset voineet häntä irrottaa, ja tietysti ilkiön rumasti ammottavat leuat olivat kykenemättömät häneen kiinni käymään. Hakki terävillä hampaillaan puri ja puri, milloin jyrsien kuin rotta, milloin jauhaen kuin terrieri, kunnes tuota pikaa sai selkäytimen poikki purruksi.
Kouristuksentapaiset tempoilut ja vääntelyt raukesivat voimalliseksi väriseväksi liikunnoksi; mutta jonkun aikaa Hakki raivoissaan aina vain puri ja jauhoi voimattomaksi hervonnutta vihollistaan, kunnes lopulta, huomaten voittonsa täydelliseksi, lähti pois ja juoksi ulos päivänpaisteeseen somistamaan itseään ja voittoaan julistamaan. Ilmotettuaan tapauksen kaikille naapureille ja vapisevan huonekuntansakin rauhotettuaan hän palasi pesäänsä ja ryhtyi vanhaa reikää tukkimaan täyttä kahdeksaatoista tuumaa vahvalla seinällä, ja tämän jälkeen hän saattoi olla varma siitä, ettei surmattu ja haudattu vihollinen enää tuottaisi tsipmunkeille ikävyyksiä.
LUMESSA NUKKUJA
I.
Järyllä ja möryllä ja läähättävällä röhkäyksellä lotiseva juna sai pysähtyneeksi Tin Kettlen tyhjälle takalistoasemalle, joka oli täynnään lumikinoksia.
Siitä ei jäänyt Tin Kettleen ainoatakaan matkustajaa paitsi Melissa Eliot — hoikka vaaleahiuksinen, orvokkisilmäinen impi, päässään tummansininen tupsullinen skotlantilainen villalakki, varma pieni leuka pitkäkarvaiseen harmaaseen kaularöyhelöön uponneena ja molemmat kädet täynnään laukkuja ja paketteja. Hän viivytteli jäisillä vaununportailla, kunnes kaksi nuorukaista, jotka olivat häntä innokkaasti etsineet vaunun toisesta päästä, hyökkäsi esiin ja auttoi häntä alas astumaan. Kumpikin oli pyrkinyt toisensa edelle, päästäkseen tästä etuoikeudesta yksin osalliseksi, mutta Melissa oli käännellyt niin taitavasti, että kumpikin sai juuri toisen hänen kyynärpäistään tukeakseen ja samalla runsaan osansa hänen sälyistään. Neitosen ruskea arkku jarrumiehen työntämänä putosi asemasillalle puolueettomalla jysähdyksellä. Junankuljettaja huusi "kaikki vaunuun", vaikka hän itse ilmeisesti olikin ainoa kehotusta noudattamaan. Ja verkalleen, kitisevin pyörin ja mustan savun mahtavin pöllähdyksin (koska Tin Kettlen kohdalla oli tuima ylämäki) tuhruinen juna meni matkoihinsa. Asema — ja asemapäällikkö — näyttivät kaihomielin katsovan sen jälkeen; sillä vain yksi juna kumpaankin suuntaan oli Tin Kettlen osalle tullut; eikä asemalta nähnyt mitään muuta kuin suoria hiiltyneitä kelopuita, joita kohosi lumesta sieltä ja täältä, ja näiden takaa kuusimetsän repaleista reunaa ja kiiltävien kiskojen kapeat metalliviivat, jotka johtivat erämaan halki etäiseen hyörivään maailmaan. Tin Kettle itse, pieni kyläraakilo sahoineen, oli melkein mailin päässä asemalta alhaalla jokilaaksossa, kätkössä mainitun repaleisen kuusimetsän takana.