* * * * *
Ensimmäisen kalpean valosäteen ilmestyessä taivaalle lähti Grôm salaperäiselle matkalleen. Juuri tällaisesta matkasta oli hänen tulinen ja tiedonhaluinen mielensä aina uneksinut, mutta koskaan ennen ei hänelle ollut sattunut tällaista tilaisuutta. Hänen syvissä silmissään tuuheiden kulmakarvojen alla oli poikamaista innostusta, kun hän äänettömästi astui ulos solasta, hiipi nopeasti kaatuneiden vihollisten paljaiksi nakerrettujen luurankojen ylitse, käänsi selkänsä auringonnousua kohti ja lähti kulkemaan virran rantaa pitkin. Aseina oli hänellä sotanuijansa, kaksi kevyttä, piikärkistä metsästyskeihästä sekä kivipuukko joka riippui sudennahkavyössä.
Koko sen päivän iltapuoleen asti hän kulki nopeasti suoraan eteenpäin tarkasti vaanien ympärilleen ja karttaen pimeitä tiheikköjä, joissa tiikerit ja leopardit voisivat hyökätä hänen kimppuunsa. Hän oli seuduilla, joissa hän oli usein metsästellyt ja jotka hän hyvin tunsi. Hän kulki hyvin nopeasti pitkin, äänettömin askelin, ja halutessaan levätä kiipesi hän turvallisuuden vuoksi puuhun.
Monesti tuntui hänestä, että häntä seurattiin. Kerran hän kääntyen äkkiä juoksi takaisin päin toivoen saavansa ilmi takaa-ajajansa. Mutta kun hän ei löytänyt ketään, arveli hän, että se oli vain joku aaveista, joita heimo niin pelkäsi, mutta joita hän itse melkein halveksi.
Paljon ennen puolta päivää oli hän jättänyt joen rannan, koska se ei vienyt häntä etelään päin. Iltapäivällä saapui hän joelle, jota edempänä hän ei ollut ennen käynyt. Joki oli leveä ja vuolas, mutta liian matala uitavaksi, ja hän kahlasi sen poikki muutamien vastuksien jälkeen. Yli päästyään hän kulki varovaisemmin, sillä häntä ahdisti outo ympäristö, vaikkei maisema vielä missään suhteessa ollut paljon muuttunut.
Auringon laskiessa etsi Grôm sopivaa puuta, jonka latvassa voisi viettää vaaralliset, pimeät tunnit. Kun hän katseli ympärilleen, kuului pelästynyt huuto puuryhmästä, minkä läpi hän juuri oli tullut. Se oli naisen ääni. Grôm juoksi sinne. Samassa puun lehvät erkanivat, ja tyttö tuli juosten häntä kohti mustat hiukset liehuen. Aivan hänen kintereillään juoksi kolme isoa luolasutta.
Grôm huusi ja iski keihäällään. Se osui suoraan lähimmän suden rintaan halkaisten sydämen. Toiset kaksi pysähtyivät epäröiden. Mutta kun kookas Grôm syöksyi niitä kohti, katosi niiden epäilys. Ne pyörähtivät ympäri ja juoksivat tiheikköön. Tyttö astui arasti eteenpäin ja polvistui Grômin jalkoihin.
Sotilas katsoi tyttöä ensin hämmästyneenä ja hieman vihaisena. Sitten hänen silmiinsä tuli myötätuntoinen ilme. Hän näki tytön olkapäällä syvän haavan pään ja tiesi, että se ulottui syvänä ja ärtyneenä puoliväliin rintaa. Tuo nuori tyttö oli A-ya. Grômin silmät muuttuivat lempeiksi, sillä hän oli kuullut, että A-ya oli pelastanut hänet sodassa taistellen urhoollisesti hänen puolestaan, kun hän makasi maassa, ja että hänen hartioissaan ollut veri oli ollutkin tytön. Vielä tähän asti ei hän ollut milloinkaan huomannut tyttöä, sillä hänellä oli niin paljon muuta ajateltavaa kuin naiset. Nyt Grôm katsoi häntä ihmeissään. Hän oli kovasti peloissaan, että tärkeä tehtävä tulisi häirityksi, mutta hän kysyi tytöltä ystävällisesti, miksi tämä oli seurannut häntä.
»Olin peloissani sinun tähtesi», vastasi tyttö katsomatta ylös. »Lähdet suuriin vaaroihin. En voinut jäädä heimon luo odottamaan.»
»Luuletko, että tarvitsen apua?» kysyi Grôm, jonka katseesta kuvastui itseluottamus.