III.
Kolme viikkoa kulkivat Grôm ja tyttö kiivaasti eteenpäin poiketen pohjoiseen kiertääkseen suuren järven, jonka rehevillä suorannoilla liikkui petoja, jollaisia he eivät milloinkaan olleet nähneet, öisin, vaikka heidän turvapaikkansa puun latvassa olikin korkealla ja hyvin kätkettynä, huomasivat he välttämättömäksi pitää vartiota vuorotellen, niin lukuisia ja rohkeita olivat viholliset, jotka vainosivat matkalaisia.
Jos Grôm olisi ollut yksin, olisi hän pian uupunut unen puutteesta. Tyttö, jonka kirkkaat silmät säteilivät onnesta, näytti olevan aivan väsymätön, ja Grôm tarkasteli häntä päivittäin kasvavalla ihastuksella. Hän ei ollut koskaan kuullut eikä edes uneksinut miehestä, joka olisi tarvinnut naista niinkuin hän tarvitsi tuota notkeata, tulista olentoa, joka juoksi hänen vieressään. Mutta hän ei ollut milloinkaan säikkynyt uusia asioita tai ajatuksia, eikä hän hävennyt sydämensä suloisen tuskallista hellyyttä.
Järven ja soitten takana he tulivat kummalliseen maahan. Se oli rehevä laaksomaa, vihanta ja hedelmällinen, mutta sinne oli kuin kylvetty poikkinaisia, keilamaisia, paljaita kumpuja. Taivaanrannalla kalpeata sineä vastaan kuvastui epäsäännöllisesti jono tuollaisia teräviä, matalia kukkuloita. Useasta kukkulasta nousi tummaa höyryä. Eräästä nouseva höyry oli tummempaa ja runsaampaa kuin muitten ja se levisi tyynessä ilmassa huipun ympärille muodostaen ikäänkuin jättiläismäisen hongan. Tytön mielestä tämä näky ennusti pahaa. Se täytti hänet pelolla, ja hän olisi tahtonut kiertää tämän oudon seudun. Mutta nähdessään, että Grôm oli ihastunut edessään olevaan kummalliseen ilmiöön, karkoitti hän pelkonsa ja näytti yhtä innostuneelta.
Päivän helteessä he tulivat parin tuuhean, komean puun luo, jotka kasvoivat vähän erillään metsästä avonaisella niityllä. Jääkylmä puro lorisi niiden juurella. Oli juuri päivällislevon aika ja nuo puut näyttivät tarjoavan turvallisen levähdyspaikan. Tyttö joi, pirskoitti itseään virvoittavalla vedellä, heitti vettä valuvat hiuksensa taaksepäin ja kiipesi sitten keveästi puun oksille. Grôm viipyi vielä hetkisen alhaalla valellen voimakkaita jäseniään vedellä. Sitten hän heittäytyi vatsalleen ja joi vankasti.
Hänen ollessaan tässä avuttomassa asennossa, unohtaen hetkeksi väsymättömän valppautensa, hyökkäsi takana olevasta läheisestä tiheiköstä suuri, takkuinen, harmaa otus ja syöksyi häntä kohden peloittavalla nopeudella. Tyttö, joka istui puun alimmilla oksilla, päästi varoitushuudon. Grôm ponnahti jaloilleen ja riensi puuta kohti. Mutta peto, harmaa karhu, kooltaan kuin suurin jääkarhu, oli jo melkein hänen päällään ja oli saavuttamaisillaan hänet, ennenkuin hän oli ehtinyt kiivetä puuhun. Silloin suhahti keihäs aivan hänen päänsä ohitse. Se raapaisi mennessään pedon kuonon reunaa ja painui syvälle sen hartioihin. Karjahtaen peto pysähtyi riuhtoakseen keihään pois selästään. Sillä välin kiipesi Grôm puuhun pudottaen kiireessä molemmat keihäänsä.
Mielettömänä tuskasta ja kiukusta karkasi karhu puunrunkoa vasten ja alkoi kiskoa itseään ylöspäin. Grôm iski sitä nuijallaan, mutta epämukavassa asennossa ollen ei hän saanut voimaa lyöntiinsä eikä karhu näyttänyt siitä välittävän juuri nimeksikään.
»Meidän täytyy houkutella se ylös asti, pudottautua sitten alas ja juosta pakoon», sanoi Grôm. Ja molemmat kiipesivät ketterästi ylemmäksi.
Karhu seurasi perässä, kunnes oksat alkoivat liian vaarallisesti taipua sen painosta. Silloin Grôm ja tyttö hypähtivät toiseen puuhun. Samassa ilmestyi alapuolelle toinen karhu, vielä suurempi kuin edellinen ja nähtävästi naaras. Se katseli ilkeillä, rumilla silmillään ylöspäin ja alkoi sitten kiivetä toista puuta ylös.
Grôm katsoi tyttöä sydäntäviiltävällä tuskalla, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.