»Pari tuommoista paksua harmaata nahkaa!» hän ajatteli — »tulisipa niistä pienokaiselle kelpo turkki!»
Niitä oli kuusi sutta ja ne olivat suuria — enemmän kuin tarpeeksi yhdelle miehelle, jolla oli vain kirves aseena. Taavi oli hyvillään, että niillä oli jotakin, joka esti niitä häntä huomaamasta. Hän katseli niitä vähän aikaa ja päätti sitten kiertää raivion toista puolta, etteivät ne häntä huomaisi.
Hän peräytyi takaisinpäin hiljaa kuin ilves. Missä metsän katto oli taaja, siellä lumi oli pehmeää, hankiaista ei pinnalla ensinkään; tieaukealla hänen askeleensa olivat narskuneet, mutta täällä lumi ei päästänyt mitään ääntä hänen astuessaan, pehmeästi vain huokaili.
Taavi oli astunut useita askelia taapäin, kun hänen mieleensä välähti ajatus, joka sai hänet pysähtymään. Miksi sudet niin pelkäsivät mennä mökkiin, kun saalis varmaankin oli sisällä? Ansan pelko ei itsessään riittänyt selittämään niiden varovaisuutta. Ajatus herätti hänessä tuskallista levottomuutta. Paras kääntyä takaisin ja katsoa uudelleen! Sitten hänen kärsimättömyytensä taas sai vallan. Mari ja pienokainen häntä kotona odottelivat ja tähystelivät. Hän peräytyi taas askelen tai pari. Mitä joutavaa hän kulutti aikaansa susisakin vuoksi, joka oli ajanut ketun tuohon vanhaan mökkiin? Taavi oli varma siitä, että se oli kettu. Mutta ei! Hän ei voinut päästä siitä vakuutuksesta — vaikka olisi kuinka halunnut — että jos pakolainen oli kettu, taikka mikä muu Koillisen metsäeläin tahansa, niin kuudessa sekunnissa kuusi nälkäistä sutta olisi voittanut epäilyksensä ja lähtenyt sen perään. Entäpä jos se oli joku nälkiintynyt intiaani, joka palasi kyläkuntaan huonosti menestyneeltä eräretkeltä! Oli kuka oli, pyssyä hänellä ei ollut, muutoin olisi jo aikoja sitten kuulunut ammuntaa. Taavi älysi, että hänen täytyi lähteä asiaa peräämään. Mutta tämä uusi viivytys suututti häntä. Kiroten susia ja intiaania, joka ei sen paremmin osannut itsestään huolta pitää, Taavi hiipi takaisin lymypaikkaansa hemlokinoksan taa ja kurkisti vielä kerran, ei enää uteliaana, vaan harmistuneena. Sudet istuivat nyt takajaloillaan mökin ovella. Niiden omituinen käytös sai hänet vakuutetuksi siitä, että sisällä oli ihminen. Jaa-a, siitä ei päässyt mihinkään, tässä täytyi tapella. Hän vain toivoi, että se vietävä, joka siellä sisällä oli, myös kykenisi jotakin puolestaan tekemään. Taavi hiljaa päästeli mytyn selästään ja heitti pois paksun takkinsa, voidakseen heiluttaa kättään vapaammin. Juuri tällä hetkellä lauman johtaja päätti ryömiä majaan.
Kun susi pisti päänsä matalaan oveen, tarttui Taavi kirveeseensä, työnsi syrjään hemlokin oksan ja syöksyi vaieten raiviolle. Hän ei huolinut huutaa, koska hän halusi, jos suinkin, yllättää vihollisensa. Matkaa ei ollut kuin parikymmentä askelta. Niin kiihkeästi sudet pitivät silmällä johtajansa liikkeitä, että Taavi melkein saattoi yllättää ne, ennenkuin ne kuulivat hänen tulevan. Silloin ne vilkaisivat taakseen. Kolme kavahti takaperin, miehen suurta, uhkaavaa haahmoa pelästyen. Mutta kaksi hyppäsi hänen kurkkuaan kohti haukkovin leuoin. Ensimäistä kirves sattui rintaan iskun koko voimalla ja se putosi maahan hervotonna. Toinen sai väistetyksi lyhyen iskun ja peräytyi varovaisesti takaisin. Sitten kuuluivat mökin pimeydestä ne kauhun mielettömyyden huudot.
Taavin sydän yhdeksi sykäykseksi seisahtui. Hän tunsi äänen!
Iso susi parhaillaan peräytyi ulos. Se kääntyi ja kiepahti ympäri kuin löysätty jousi, nähdessään Taavin korkean haahmon päällään. Mutta se ei ennättänyt ajoissa. Kirves putosi, leikaten sen reidet poikki, se oikaisi itsensä ja suonenvedontapaisesti loksutti vankkoja leukojaan. Taavi huomasi, ettei sen leuoissa ollut verta, ja samalla hänen oma verensä palasi sydämeen. Hän oli ennättänyt ajoissa. Mökissä huudot tukehtuivat säälittäviin nyyhkytyksiin.
Taavin mieleen välähtivät näyt siitä kauhun tuskasta, jota Lidey oli kärsinyt näiden luikkuitten ensin tavattua hänen korvansa. Hänen sydämentuskansa muuttui vimmatuksi koston raivoksi. Karkeasti huutaen kääntyessään muitten sutten kimppuun hän tunsi kaulallaan kuuman hengityksen ja irvistävät hampaat tavoittivat vimmatusti hänen kurkkuaan, päästen tuuman päähän siitä. Hyökkääjä sai siksi ajoissa takaisin ponnahdetuksi, että vältti kirveen surmaniskun, mutta samalla kolme muuta hyppäsi sijaan. Yksi sai viiston sivalluksen, joka karkoitti sen äristen. Mutta kaksi muuta oli jo niin lähellä, ettei Taavi joutunut uudelleen sivaltamaan. Vaistomaisesti hän kirvesvarren päällä sysäsi lyhyen taka-iskun, joka sattui erään hyökkääjän mahaan. Vatsanväänteissä ja pelästyneenä tästä odottamattomasta tappelun mallista peto selkänsä koukistaen kiljaisi hätäisesti ja juoksi pois häntä koipien välissä. Samalla Taavi, kirveensä pudottaen, sai toista petoa tukevasti kurkusta kiinni. Kouristava käsi oli sentapainen ase, jota vastaan peto ei ollut koskaan oppinut varaansa pitämään, ja se joutui paikalla alakynteen. Raivosta ja voimanponnistuksesta ärjäisten Taavi sulki hellittämättömän kouransa, jännitti itsensä ja nosti raskaan pedon maasta. Kiepauttaen sitä ilmassa päänsä ympäri hän heitti sen menemään. Eläin lensi kautta ilman koivet harallaan ja ympäri kiepahtaen, ja putosi sitten selälleen parin sylen päähän. Maahan pudottuaan se oli menettänyt tappelun halun. Ennenkuin Taavi sen kirveellään tavoitti, se oli päässyt jaloilleen ja kauhistuneena kiirehti kahden eloonjääneen kumppaninsa perään.
Huohottaen raskaasti voimanponnistuksistaan ja rinnassaan yhä vielä raivoavasta mielenliikutuksen myrskystä Taavi kääntyi mökin ovea kohti ja huudahti —
»Lidey! Lidey! Oletko siellä?»