Kun Alec Ross illallisen jälkeen nousi lähteäkseen pitkälle matkalleen Brine Settlementiin, vastustivat sitä John Carson ja hänen vaimonsa jyrkästi.
»Te ette, nuori mies, lähde tänä iltana tästä talosta», pauhasi Carson.
»No kaikkia sitä päähän pistääkin!» huudahti rouva Carson sydämellisen kiihtyneesti. »Kaiken sen jälkeen, mitä olette näinä viimeisinä päivinä kokenut! Jos teidän täytyy lähteä Settlementiin, niin onhan teillä aikaa lähteä huomennakin, vaikka kuinka!»
»Aivan mieletöntähän olisi lähteä tänä iltana», sanoi Amanda.
»Ja eikö teidän sovi yhtä hyvin viettää jouluanne täällä meillä?» kehoitti John Carson, joka ei käsittänyt olevankaan hauskempaa paikkaa kuin tämä hänen takametsäkotinsa, josta hänen oli täytynyt olla niin paljon poissa. »Me pidämme teistä täällä hyvän huolen ja annamme teille vaikka kuinka paljon plumputinkia ja munkkeja — eikö niin, äiti? Ottakaa te, nuori mies, minun neuvoni onkeen ja jääkää tänne!»
»Mutta, isä», intti Amanda, »sinä unohdat, että herra Rossilla ehkä on Settlementissä omia ystäviään, niin ettei hän voi suoda meille niin paljoa ajastaan.»
»Ellei teillä ole mitään erikoista, erinomaista syytä lähteä huomenna matkaan, niin parempi, kun sitten jäätte!» sanoi rouva. »Me mielellämme pidämme teidät, se on varma.»
Alec Ross oli kahden vaiheilla, poikamaisesti epäillen, saattoiko hän sallia itsensä suostuvan tähän houkuttelevaan pyyntöön. Hänen silmänsä hakivat Amandan silmiä, mutta nämäpä karttoivat kohtausta.
»Joulua viettämään minä juuri olin menossa», hän vastasi. Sitten lisäsi hätäpikaa: »Minulla ei ole puoleksikaan niin suurta syytä lähteä Settlementiin kuin jäädä tänne.»
»Olkaa sitten hyvä ja jääkää!» sanoi Amanda, nousten äkkiä lampun luota salatakseen punastustaan, jonka hän tunsi nousevan poskilleen.