"Niin, mutta jos hän olisi polttanut ilmaa tällä kertaa puhaltamisen asemesta", sanoi hän, "olisimme ehkä voineet kohottaa sen väliimme. Mutta, tulehan nyt, niin nostan sinut satulaan sen sijaan. Heh, heh, kas vain", lisäsi hän, kun hevonen hätkähteli jokaisessa vihurin puuskassa, "täällä ylhäällä ei kenenkään tarvitse kiihoittaa tuulta. Hiljaa siinä! Kas niin, nyt istut luullakseni mukavasti. Et voi käyttää kuin toista jalustinta."
Oli ehkä luonnollista, että poliisien suhtautuminen onnettomuuteen rajoittuisi vain heidän vankinsa karkaamisen lailliseen puoleen; mutta poliisien moitteiden esine ei ollut niin virallisen kiihkon läpitunkema, että hän olisi voinut välinpitämättömästi katsella sitä kauheata onnettomuutta, joka aiheutui kirstua kantavan hevosen paosta. Seppä Garth oli pysähdyttänyt oman hevosensa noin parinkymmenen askeleen päähän siitä paikasta, missä Ralph Ray oli heittänyt hänen toverinsa satulasta, eikä hän sitä seuranneen taistelun aikana ollut tuntenut mitään voittamatonta halua auttaa sitä puoluetta, joka hänen silmissään edusti sekä kostoa että etuja, ellei nyt juuri oikeutta.
Kun tamma vihdoin läksi laukkaamaan vuorille, istui hän satulassaan kuin kivettynyt, kunnes Robbie Anderson, joka ensin tointui huumauksestaan ja palaavan tajunnan ensi hetkenä tunsi sepän ja arvasi ottelun tuloksen, herätti hänet käsittämään tilanteen elävästi iskemällä hänet hyvin suunnatulla lyönnillä pitkäkseen maahan. Garth hämmästyi nähtävästi liiaksi voidakseen maksaa samalla mitalla. Hän rupesi sen sijaan sättimään vastustajaansa voimakkailla kirouksilla, jotka putoilivat Robbien niskaan niin nopeasti kuin kanat nokkivat jyviä. Sitten hän kiipesi jälleen hevosensa selkään ja näyttäen niin paljon miehekästä vastenmielisyyttä kuin hän vain voi sellaisen häpeällisen tappion jälkeen kiiruhti hän pois niin nopeasti kuin suinkin.
Hän ei kuitenkaan vielä ollut saanut täydellistä palkkaa osanotostaan päivän tapahtumiin. Ehdittyään jo melkein Wythburniin ollessaan matkalla kotiinsa joutui hän vielä sellaisen tavattoman onnettoman sattuman uhriksi, että hän kohtasi Liisan. Tämä nuori nainen pikemmin riippui kuin istui erään hevosen selässä, jonka omistaja Rothan oli onnistunut taivuttaa avukseen. Rothan kävellessä hänen rinnallaan ponnisteli hän nyt takaisin kaupunkiin mielentilassa, minkä päivän tapahtumat olivat kiihoittaneet hirveän ärtyisäksi. Todellisuudessa oli Liisa oikeastaan salaa vihainen itselleen sen huolettoman hypyn vuoksi erään suuren kiven yli, joka oli nyrjäyttänyt hänen nilkkansa niin pahasti, että hänen oli pakko vaikeroida tuskista. Mutta sukupuolensa epäjohdonmukaiseen tapaan ei hän voinut tietoisesti näyttää niin spartalaista urhoollisuutta, että hän olisi syyttänyt itseään tapahtumasta.
Juuri tämän onnettomuuden ja pahantuulisuuden aiheuttaman tuskin lupaavan yhteensattuman aikana sattui hän kohtaamaan sepän, jolloin kaikki ne katkerat tunteet, jotka olivat käyneet ja kiehuneet hänessä ja sopivamman esineen puutteessa purkautuneet hevosta, satulaa, tietä ja Rothaakin vastaan, saivat Joe Garthista mitä sopivimman ja kelvollisimman maalitaulun.
Ajaa hölkyttäessään hitaasti kotiinsa päin oli tämä herrasmies hautonut mielessään ilkeitä ajatuksia sitä pientä paholaista kohtaan, joka oli pettänyt hänet. Hän oli ajatuksissaan jo monesti toistanut ne halveksivat moitteet ja vielä halveksivammat katseet, joilla hän aikoi kohdella tyttöä ensi sopivassa tilaisuudessa, jolloin tyttö onnettomuudekseen joutuisi hänen tielleen.
Sellainen uskottomuus ja viekas petollinen menettely tuntui Garthista ansaitsevan millaisen rangaistuksen tahansa, koska ei voitu sovittaa ruumiillista rangaistusta, jota hän mitä suurimmalla mielihyvällä olisi itse ollut valmis jakamaan, mutta josta ei ehkä olisi ollut niinkään mukava joutua vastuuseen, koska Robbietakaan ei voitu sivuuttaa.
Ehkä se johtui muutamista hänen sukupuolensa epäjohdonmukaisista vaistoista, ettei hänen omatuntonsa soimannut häntä, kun hän mielessään valmisteli näitä suunnitelmia Liisan rankaisemiseksi petoksesta ja viekkaudesta. Varmaa kuitenkin on, että kun nämä kysymyksessä olevat henkilöt joutuivat vastakkain muutamassa tien mutkassa, ei johdonmukaisuudella ollut juuri mitään tekemistä heidän kiihkeässä keskustelussaan.
Seppä Garth aikoi näyttää hyvin halveksivaa naamaa tulevan esitelmänsä esipuheeksi, mutta koska Robbien lyönti oli sattunut hänen silmiensä väliin ja ne sen johdosta olivat piiloutuneet suuren ja monivärisen ajettuman alle, muuttuikin hänen halveksiva silmäyksensä enemmän mielettömän irvistyksen kaltaiseksi. Kun Liisa huomasi tämän kevytmielisen suhtautumisen hänen moniin onnettomuuksiinsa, kohosi hänen vihansa kiehumispisteeseen ja hän syyti suustaan Joeta kohtaan enemmän talonpoikaisia haukkumasanoja kuin hän milloinkaan tyynempinä hetkinään antoi lipsahtaa huuliltaan.
"Sinä tyhmeliini siinä", sanoi hän, "päässäsi ei ole enemmän järkeä kuin luudanvarressa. Mokomakin kerskailija, millaisia kauniita asioita sinä nyt olet saanut aikaan. Niele tämä nyt kupuusi, mutta älä kuljeskele ympäriinsä surisemassa kuin mehiläinen pullossa. Enpä olisi voinut uskoa sinua sellaiseksi Judakseksi."