Punaisen Leijonan vieraiden ja yleensä kaikkien Wythburnin asukkaiden hämmästys kuullessaan tämän oli yhtä suuri kuin heidän ihmettelynsä. Mitään niin hirmuista ei ollut tapahtunut miesmuistiin. Ruumiille sattunut onnettomuus kauhistutti heitä kaikkia vanhaan cumberlandilaiseen tapaan.
Mikään ei heidän mielestään ollut niin ikävöimisen arvoista kuin onnellinen kuolema eikä mikään muu ajatus ollut niin lohduttava kuin se, että heidät jonakin päivänä kunniallisesti haudataan. Angus ei ollut saanut kumpaakaan. Väkivaltainen kuolema eikä minkäänlaista hautaa; ei mitään muuta kuin tämä vuorille suuntautunut hurja ratsastus, mikä voi kestää päiviä, ehkä kuukausiakin. Siinä oli varmasti jotakin kohtalokasta.
Laaksolaiset kokoutuivat Punaisen Leijonan takan ääreen kalpeina ja äänettöminä kauhusta.
"Ikävä tapaus tämä", sanoi Reuben Thwaite kohottaen molempia käsiään.
"Meidän kaikkien pitää lähteä vuorille huomenna varhain hakemaan vanhaa Betsyä", sanoi Jackson. Matthew Branthwaiten viisaimmatkin sananlaskut olivat jättäneet hänet pulaan. Tällaista tilannetta ei niiden mainio toistaja ollut milloinkaan osannut aavistaakaan. Se oli saattanut hänet kokonaan suunniltaan.
Vanhan Matthewin voimakas persoonallisuus olisi ehkä, jos hän olisi elänyt parisataa vuotta myöhemmin, muuttunut vapaamielisyydeksi, ehkäpä aineellisuudeksikin, mutta siihen aikaan, jolloin hän eli täällä maailmassa, ei oltu vielä täydellisesti opittu taitoa suhtautua asioihin luonnollisella tavalla. Matthewin mieltä painoi tunne, mitä hän ei ymmärtänyt eikä koettanutkaan määritellä. Hän oli aivan varma ainakin siitä, ettei tammaa saataisi kiinni. Kohtalo oli jollakin tavoin jostakin syystä määrännyt tamman laukkaamaan vuorilla kuormineen vuodet läpeensä. Kun Jackson ehdotti, että he lähtisivät hakemaan sitä, sanoi Matthew:
"Ei, John, ei mitään sellaista. Voitte kyllä kiivetä vuorille, mutta ette milloinkaan löydä Betsyä. Se on kohtalon määräämää, kuten jo äsken sanoin teille. Siitä saavat äidit sopivan tarinan lapsiensa pelottelemiseksi."
"Myrsky rupesi silloin todellakin raivoamaan hirveästi", sanoi John. "Kypärituuli [Englannin vuoristoissa puhaltava tuuli. Suom.] kai se oli, vaikka en muista nähneeni kypäriä vuorenhuipulla. En ole milloinkaan elämässäni nähnyt hevosen laukkaavan sellaista vauhtia."
"Eikö teistä kukaan kyennyt pidättämään sitä?" sanoi muudan hieman ivallisesti.
"Tyhmyyksiä! Luuletteko niitä vuoria siellä jonkinlaisiksi karjanlaitumiksi?" sanoi Matthew.