"Kyllä, luulen voivani rakastaa häntä ja ehkä jo rakastankin."
Hän puhui Ralphille kuin hän olisi puhunut isälle, jota hän kunnioittaa ja jolta hän ei halua piilottaa pienintäkään sydämensä salaisuutta. Ralph kuunteli häntä vaieten. Vasta nyt, vasta sitten kun hän oli kuullut Rothan viime sanan, huomasi hän, mitä sen kuuleminen tulisi hänelle maksamaan. Koko elämän tuskat tuntuivat keskittyneen tähän yhteen silmänräpäykseen. Mutta hän oli valmistautunut siihen ja nyt se oli vihdoinkin ohi. Luopuminen hänestä — oli ehkä muudan hyvityksen ketjun renkaista. Ehkä se hyväksyttäisiin mykäksi sovitusuhriksi, jos hän voi olla puhumatta sanaakaan omasta rakkaudestaan? Ehkä se lieventäisi hänen maanpakolaisuuttaan ajatuksilla sellaisen vääryyden sovituksesta, millä hän tietämättään kohtalon oikuista oli turmellut hänen ja hänen isänsä elämän, jos hän näkisi Rothan voittavan veljen rakkauden ja veljen rakkauden voittavan Rothan. Hänen äänessään oli vielä jotakin lannistetun intohimon voimasta, kun hän jälleen puhui.
"Hän rakastaa sinua, Rotha", sanoi hän tyynesti, "ja tulee pian pyytämään sinua vaimokseen. Mutta hän ei voi tehdä sitä vielä ja niin kauaksi kuin äitini elää — kun minä olen poistunut, Jumala yksin tietää, minne — kun ei minua enää ole täällä vanhassa kodissa — pyydän sinua vielä kerran jäämään."
Suuren nurkkakellon tikutukset kuuluivat selvästi sinä väliaikana, mikä nyt seurasi. Vain tämä ääni ja takan vieressä nukkuvan koiran hidas hengitys kantautuivat korviin.
"Minä jään", sanoi tyttö, ja hänen puhuessaan tuli Willykin keittiöön.
Sitten he keskustelivat kauan ja vakavasti toistensa kanssa, nämä kolme, elämästä ja kuolemasta kauhean salaisuuden varjon painaessa heidän mieltään. Ralph lausui ajatuksensa kuin henkilö, joka pelkää suunnattomasti kohtaloaan. Elämä ja sen vaiheet olivat piirtäneet syvälle hänen sydämeensä muutaman viestin ja opetuksen, mitkä eivät olleet ainoastaan toivoa lisääviä. Hän näki kohtalon riippuvan yhdestä ainoasta langasta, elämän olevan aivan sattuman varassa ja kaikkien ilojemme ja surujemme, jos niiden jälkiä seurataan takaisin niiden lähteille, johtuvan sellaisista mitättömyyksistä kuin jostakin sanasta tahi katseesta. Hänen vakavat sanansa tuntuivat sisältävän, että tämän maailman ja tämän elämän sisimmässä on jonkinlainen ruttopesäke, joka saastuttaa kaiken. Me voimme tehdä parhaamme ja se on velvollisuutemmekin, mutta me emme siitä saa odottaa mitään palkintoa. Ehkä saamme palkinnon elämämme aikana, mutta luultavampaa on, että siitä tehdään se kruunu, joka lasketaan haudallemme. Olemme onnellisia, jos rakkautemme voittaa tarkoituksensa, jollei mikään kirous turmele sitä. Onko meidän vieläkin toivottava? Hän tuskin tiesi sitä. Kohtalo seuraa omia teitään.
Siten he juttelivat vuorten juurella sijaitsevassa yksinäisessä talossa. He istuivat paikoillaan myöhäiseen iltaan, nämä vuoriston sivistymättömät pojat ja tyttö, koettaen epävarmalla ja oppimattomalla tavallaan ratkaista elämän ongelmia, joita viisaammat päät kuin heidän vuosisatoja ennen ja vuosisatoja jälkeen eivät ole milloinkaan voineet selvittää eivätkä herättää kaikuja maailman suurien ja hirveiden salaisuuksien äänettömissä kuiluissa.
XVI.
AURINGON NOUSTESSA RAISELLÄ.
"Kiinnitä ystäväsi ja heidän hyväksymisensä sieluusi teräskoukuilla."