"En ymmärrä, mikä poikaa oikeastaan vaivaa. Hän kuljeskelee sinne tänne lörpötellen itsekseen päivät pitkät, paitsi silloin, kun hän on Leijonassa. Silloin hän luullakseni lörpöttelee aivan eri tavalla."
"Etkö voi taivuttaa häntä tekemään työtä kunnollisesti?"
"En. Työskenneltyään päivän John Jacksonin luona Armbothissa menee hän pariksi päiväksi Semmy Robsonin luo Punaiseen Leijonaan, ja sen, mitä hän ansaitsee toisessa paikassa, tuhlaa hän toisessa. Kun hän on selvä — ja se tapahtuu hyvin harvoin nykyään — on hän hapan kuin rouva Garthin luumut, ja kun hän on juovuksissa, on hänen päänsä pehmeä kuin vaha."
"Se oli onnettomuuden päivä Robbielle, kun hänen vanha äitinsä kuoli", sanoi Rotha.
"Ja se sattui tapahtumaan hänen ollessaan juovuksissa", sanoi Liisa. "Luulin silloin hänen luopuvan väkijuomista ainiaaksi. Hän rakasti vanhusta, Robbie, vaikka hän ei aina kohdellutkaan äitiään hyvin. Ja nyt hän hurjistelee jälleen välittämättä mistään."
Oli selvää, että Liisan oli hyvin vaikea pidättää kyyneliään, ja tietäen sen ponnisti hän kaikki voimansa uskotellakseen olevansa hyvin vihainen.
"Inhoan miestä nähdessäni hänen käyttäytyvän kuin hänen päänsä olisi pehmeä kuin vaha. Eipä sillä, että minä siitä välitän", lisäsi hän kuin hän vasta liian myöhään olisi huomannut ilmaisseensa tunteensa liian avoimesti; "se ei kuulu minuun, ei ainakaan minun ymmärtääkseni. Mutta Wythburn on nyt kerta kaikkiaan sellainen juorujen pesä ja tietysti kehittyy siitä hirveä häpeäjuttu."
"Sääli Robbieta", sanoi Rotha myötätuntoisesti.
Liisa voi tuskin pidättää itkuaan. Kuivattuaan pari kyyneltä silmistään sanoi hän: "En voi ymmärtää, mistä tämä kaikki johtuu. Hän miettii vain miettimästä päästyäänkin suu auki, paitsi silloin kun hän puree hampaitaan. Inhoan nähdessäni miehen kävelevän ympäriinsä kuin heinäruon. Ja Robbie kun tavallisesti ennen aina oli niin leikillinen."
Liisan silmät alkoivat jälleen täyttyä kyynelistä. "Hän ei voi unhottaa, mitä tapahtui tammalle tuolla vuoristossa — ja se olikin jotakin hirveätä, Liisa."