Willy odotti tuskin hänen vastaustaan. Kääntyen äkkiä pois kiiruhti hän huoneesta pihalle.
"Hänen päätöksensä on jalo", sanoi Rotha itsekseen jäätyään yksin, "ja se hyvittääkin vielä pahemman loukkauksen. Niin, sellainen uhrautuvaisuus ansaitsee syvempää hellyyttä kuin mitä minä voin tarjota. Hän ansaitsee anteeksiantoni ja hän tulee saamaankin sen. Mutta se, mitä hän sanoi, oli todella julmaa — hyvin julmaa."
Tyttö meni ikkunakomeroon ja laski kätensä rukin rattaalle. Hänen silmänsä alkoivat täyttyä kyynelillä, kun hän katseli hajamielisesti etelää kohti.
"Hyvin, hyvin julmaa, mutta hän olikin vihoissaan. Miehet suututtivat hänet. Hän oli aivan suunniltaan. Willy-raukka, hän kärsii kovasti! Mutta sittenkin se oli julmaa, hyvin julmaa todellakin."
Rotha käveli keittiön poikki ja nojautui jälleen uunin nurkkaan. Oli kuin hänen järkyttynyt mielensä olisi läpikäynyt niiden tapahtumien pienimmänkin yksityiskohdan, jotka olivat juuri äsken sattuneet paikassa, missä hän nyt seisoi yksinään.
Yksinään! Uuden surun taakka painoi hänen hartioitaan nyt. Joutua epäilyksen alaiseksi itsekkäisyydestä silloin kun hänen sydämensä oli tuntenut vain uhrautuvaisuutta; sitä oli hyvin vaikea kestää. Mutta se oli vielä kovempaa, että mies, jonka paremmin kuin kenenkään muun olisi pitänyt tuntea hänen sydämensä ja nähdä, mitä siellä oli, hautoi tällaisia epäluuloja. "Willy oli aivan suunniltaan, poikaraukka", toisti hän itselleen jälleen, mutta tätä tyynnyttävää ajatusta seurasi heti kirpeä muisto. "Se, mitä hän sanoi, oli julmaa, hyvin julmaa."
Tyttö koetti karkoittaa toivottomuutensa, minkä ehkä tämä viime tapaus oli pääasiallisesti aiheuttanut. Oli luonnollista, että hänen oma pieni surunsa kohosi pinnalle, mutta hänen sydämensä oli liian suuri hautoakseen vain omia henkilökohtaisia vastoinkäymisiään.
Hän meni viereiseen huoneeseen, joka sekä hänen että sairaan mukavuudeksi oli järjestetty rouva Rayn makuuhuoneeksi. Ralphin äidin kasvot olivat rauhallisuudessaan tyynet, melkeinpä loistavat. Niissä ei näkynyt tällä hetkellä jälkeäkään siitä huolestuneesta ilmeestä, mikä Rothan mielestä merkitsi turhaa yritystä lausua: "Jumala siunatkoon sinua!" Jumalalle kiitos, hän ainakaan ei vielä tiennyt siitä mitään, mitä oli tapahtunut ja mitä vielä tulisi tapahtumaan! Ajatellen vain häntä, heikkoa tajutonta sairasta, joka oli lähellä kuolemaa, oli Rotha sanonut, että jotakin pahempaa saattaa tapahtua. Karkoittaminen talosta ja kotoa toisi kuoleman vielä lähemmäksi. Maantielle joutuminen suojattomaksi — olipa se sitten oikeudenmukaista tahi ei, se ei kuulu asiaan — olisi samaa kuin kuolema vuoteessaan lepäävälle naisraukalle.
Ei, niin ei saa eikä tulekaan tapahtumaan, jos hänellä vain on tarpeeksi voimia sen estämiseksi.
Rotha kumartui vuoteen yli, kiersi käsivartensa sairaan kaulaan ja suuteli hellästi noita rauhallisia kasvoja. Sitten tytön kaunis pää nuorine kasvoineen, joihin työ ja surut olivat jo uurtaneet syviä vakoja, painui pielukselle leväten siinä hiljaisten kyynelten virratessa hänen poskilleen.