Ihmettelyä ja kauhua voitiin nähdä kaikkein kasvoissa. Rohkeat miehet tunsivat sydämensä paisuvan ja valtimonsa sykkivän nopeammin nähdessään, että miehet — vaatimattomat sivistymättömät miehet, englantilaiset, veriheimolaiset — voivat vielä menetellä jalomielisesti. Mutta raukat kyyristyivät pelosta.
Ja koko tässä joukossa oli sen miehen katse, joka oli vihkiytynyt kuolemalle, tyynin ja kirkkain. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet hänen rauhallisiin kasvoihinsa.
Tuomarin ääni rikkoi vihdoin hiljaisuuden.
"Ja tässä tarkoituksessa ja tietäen tämän te antauduitte vapaaehtoisesti lain käsiin?"
Ralph pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja kumarsi.
Hiljaisuus muuttui sietämättömäksi. Katselijain mumina puhkesi korvia huumaaviksi riemuhuudoiksi, kuin monien putousten kohina, kuin hirmumyrskyn jyminä ja vinkuna, mikä nousee ja laskee ja sitten hiljenee kohistakseen jälleen.
Vahtimestari ei ollut vielä kyennyt tukahduttamaan melua, kun huomattiin, että oven läheisyydessä metelöitiin jostakin toisesta syystä. Muudan nuori nainen lapsi käsivarrellaan tunkeutui keihäällä asestetun sotilaan ohi, joka oli vahdissa ovella, ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen vangin yhteen sulloutuneen joukon yli, jonka hallussa oli jokainen tuuma lattiasta.
"Sallikaa minun nähdä hänet vain vilahdukselta, vain vilahdukselta — antakaa minun, Jumalan nimessä, katsoa häneen vain kerran — vain yhden ainoan kerran!"
Tuomari vaati hiljaisuutta ja vahtimestari oli juuri ajamaisillaan naisen ulos, kun Ralph käänsi kasvonsa kokonaan oveen päin.
"Näen hänet nyt", sanoi nainen. "Minun mieheni ei hän ole. Ei", lisäsi hän, "mutta olen nähnyt hänet jossakin ennen."