Mutta tuomari Hide torjui kiellon aiheettomana.
Herättäen suurta kummastusta mainitsi todistaja silloin cumberlandin sheriffin, Wilfrey Lawsonin, nimen.
Ja jatkaen lausuntoaan uhmaavaan tapaansa sanoi todistaja muistavansa kuolleen etsivän, James Wilsonin. Hän oli puhutellut Wilsonia päivää ennen Wilsonin kuolemaa. He olivat tavanneet toisensa Carlislessa. Wilson oli näyttänyt todistajalle vangitsemismääräystä, minkä hän oli saanut voidakseen vangita Ralph Rayn, ja kertonut Ralph Rayn uhanneen häntä usein entisinä aikoina ja aikovan kenties ottaa hänet hengiltä. Wilson oli sanonut aikovansa ehtiä ennen, sillä vangitsemismääräys oli hyvä suojeluskeino. Hän oli sanonut senkin, että Rayt ovat huonossa huudossa; isä oli kova, kiittämätön raakalainen, joka oli palkinnut huonosti hänen kuusivuotisen työnsä. Äiti oli parhain heistä, mutta hän olikin vain yksinkertainen tyhmä raukka. Pahin koko perheestä oli tämä Ralph, joka parlamentin hallituksen aikana oli useammasti kuin kerran uhannut luovuttaa hänet, Wilsonin, sheriffille — tuolle toiselle niin sanotulla sheriffille eikä nykyiselle kunnon miehelle.
Ralph teki todistajalle kolme kysymystä.
"Olemmeko milloinkaan tavanneet toisiamme ennen?"
"Kyllä, mutta luultavasti emme tapaa enää milloinkaan", vastasi mies ovelan näköisenä.
"Palvelitteko minua parlamentin armeijassa?"
"Ei sinnepäinkään?" karjaisi todistaja.
"Eivätkö kuninkaan soturit ottaneet teitä vangiksi ja polttaneet merkkiä käsivarteenne kuumalla raudalla senvuoksi että, vaikka olittekin heidän vakoojansa, teitä epäiltiin petoksesta?"
"Se on valhe. Minua ei ole milloinkaan merkitty."