"Minä epäilin, voisiko hän koskaan huomata tuollaisia pikku esineitä", sanoi Greta loistavin silmin.
"Ai, ihme! Punaiset verhot akkunoissa ja uudet, koreat peitteet sohvilla —"
"Sitsikangasta, sitsikangasta", keskeytti Greta ilkamoivin ilmein.
"Ja vanha ruusupuukello nurkassa niin kiiltävänä kuin peili ja suuri tamminen kirjoituspöytä öljytty hohtavaksi —"
"Vernissattu, herra, vernissattu."
"Ja kaikki leikkaukset siinä kuin uudet — siinä on pyhä Pietari suurine avaimineen ja rikas mies rahapusseineen koettaen kieltäytyä joutumasta vaivanpaikkaan."
"Enkös minä sanonut, että tuskin tunnet omaa kotiasi tullessasi takaisin?" sanoi Greta.
Hän levitti juuri hohtavanvalkoista liinaa pyöreälle pöydälle johon hän laittoi kirkkoherran illallisen.
Kirkkoherra asteli uusissa lipokkaissaan ympäri huonetta katsellen kaikkea, mikä oli uutta ja mikä vanhaa, joka oli saanut uuden muodon, ja hänen kasvoilleen kohosi lapsellinen onnentunne ja silmissä sädehti tyytyväisyys ja rauha.
"Minä olen onnenpoika; onko teillä, herra Bonnithorne, nuori nainen kotona?"